Sain ilokseni pohdiskella erään ystäväni alustuspuheenvuoroa liittyen näihin järjestökuvioihin ja kylläpä ne kuviot muutamassa sekunnissa palaavat mieleen. Metalliliiton mekaanista sihteerityötä on kohta kaksi vuotta takana ja en ole tullut ajatelleeksikaan mitenkä paljon aivot ovat olleet tyhjäkäynnillä.
Nyt kun tilaisuus siihen tuli, kolmessa sekunnissa olin jo täysin aiheen vietävänä ja ideoita sinkoili satoja ilmaan, etten niitä ehtinyt edes kirjailla ylös. Niin se vaan on Siperia opettanut, että selkäytimestä suoltuu hetkessä mitä vaan. Ja samalla ehkä mielen valtasi outo kaipuu siitä adrenaliinista, joka kouluttajan hommassa virtasi. Jokainen keikka oli erilainen ja vaati aina oman valmistautumisensa.
Ylipäätään elämä on käännekohdassa tulevevaisuuden suhteen. Lupasin itselleni Metalliin mennessä, että liittokokousprojektin jälkeen teen taas "oikeita töitä". No kohta on projekti ohi ja olen kyllä kotiutunut Metalliin. Lähitulevaisuuden urakehitys vaan on vähän heikoilla kantimilla.
Tänä vuonna kaikki vanhat koulukaverit täyttävät 30 vee. Menin aikoinaan vuotta aikaisemmin kouluun ja nyt tuntuu kyllä hassulta, kun ihmiset tuskailee oman ikänsä kanssa. Onhan sitä minullakin ollut kriisinpoikasta, en edes uskalla ajatella, mitä se on vuoden vaihteessa. Silloin pikkutyttönä sitä suunnitteli elämänsä ja kaikki kolmikymppiset oli jo ihan elkkuja. Ja enhän mä nyt semmonen oo...
Ehkä sitä vaan pitäis olla stressaamatta, antaa huomisen päivän tulla ja ystävän sanoin relata vähän... Mutta vasta liittokokousten jälkeen...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti