Lasten työpäivä ja aikuisen

Talviloman jälkeen Mimosa palasi taas takaisin normaaliin päivärytmiin ja joka-amuiseen tarhaan kipittämiseen. Aina pidemmän poissaolon jälkeen on aamuisin vaikeaa. Nyt jostain syystä olikin helppoa ja itsekin kummastuin mistä nyt tuulee.

Meillä on aina samanlainen rituaali. Ovesta sisään, lapseen iskee laiskuus ja äidillä on kiire. Äiti hoputtaa riisumaan ja vilkuilee epätoivoisesti kelloa ja sen viisareita. Lapsi yrittää viimeiseen asti pitkittää yhteistä hetkeä. Yhdessä katsotaan kalenterista mitä on ohjelmassa, halataan ja toivotetaan hyvät tarha- ja työpäivät. Ikkunasta vielä vilkutetaan, että jää hyvä mieli molemmille. Vanhassa tarhassa oli mukava tulla, kun oli aikuinen ottamassa vastaan. Jos oli asiaa tai kuulumisia, oli helppo ne kertoa puolin ja toisin.

Nyt on isojen ryhmä, jossa on mukana vain viisi- ja kuusivuotiaita. Onkohan nämä lapset jo tarpeeksi isoja vain putkahtamaan ovesta sisään? Moni lastaan tuovista vanhemmista vain tyrkkäävät jälkikasvunsa ovesta sisään ja lähtevät pois. Ja tänään taas jäin ihmettelemään, miksi ihmeessä? Minä ainakin haluan varmistaa, ettei Mimosa jää yksin leikkien ulkopuolelle jo heti aamusta. Eikä se elämä ole siitä minuutista tai kahdesta kiinni, vaikka aina joskus siltä tuntuukin.

Käymme säännöllisin väliajoin keskustelua Mimosan kanssa siitä, miksi tarhassa pitää käydä. Olen yrittänyt selittää, että se on lasten työtä se leikkiminen ja tarhassa puuhastelu. Vaikeuksia tuottaa mummon eläkkeellä olo ja se, että mitäs se mummo sitten tekee työkseen. Ja miksei muka voi sinne mummolaan mennä hoitoon.



Kaikkine puutteinensa ja henkilöstövajauksinensa olen kunnallisen päiväkodin vahva kannattaja. En usko, että missään muualla lapsi oppii samanlaisia taitoja, niin motorisesti kuin henkisestikin. Jo nyt tarhassa on muodostunut vahvoja ystävyyssuhteita ja onpa se ensimmäinen ihastuskin löytynyt. Kotona keskustellaan siitä, miksi neekeri on haukkumasana ja siitä tulee tarhakaveri Hulalle paha mieli ja miksi Gerli ei osaa kunnolla suomea. Tai miksi jotkut pojat haukkuu sitä Moonikaa läskiksi. Enpä usko, että asioita tarvitsisi selittää, jos kotona lapsen kanssa kökkisi.

On totta, että nykyisessä päivähoitojärjestelmässä on kehittämisen varaa. Silti pitäisi muistaa kertoa myös niitä menestystarinoita. Niitä mukavia tarinoita toimivasta kunnallisesta palvelusta, jota on ilo käyttää.