12 vuotta eikä suotta

Eilen oli taas yksi merkkipaalu elämässäni. Olin viimeistä kertaa Vantaan Demarinuorten hallituksen kokouksessa.

12 vuotta sitten, pikkutyttönä, minut valittiin silloisen SNK:n Vantaan aluejärjestön aluetoimikuntaan ja kyllä olin silloin ylpeä. Harvoin sitä 15-vuotiaana istuu niin suuren ja mahtavan järjestön päättävässä elimessä. Ensimmäiset vuodet meni touhua seuraillessa ja opetellessa. Oli kunnia-asia, että pääsin kokouksiin paikalle ja imin itseeni kaiken mitä kuulin.

Aluejärjestössä oli työntekijänä toveri Kähärä, jonka ansiokkaalla painostuksella ja innostuksella olin paikalla kaikissa valtakunnallisissa tapahtumissa; Palikat paikoilleen ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan.

Lukioaikana ja ja vielä alaikäisenä kaikki vanhat tyypit; Kiiki, Lyyli, Sari ja muut, teki joukkoeläköitymisen ja niinpä huomasin olevani puheenjohtaja. Nuorelle tytölle tuli paljon vastuuta, eikä vähäisimpänä se esimiesvastuu työntekijästä. Onneksi alkuun oli vanhempi ja kokeneempi toveri Pietilä, jolla oli vahva käsitys miten töitä pitää tehdä.

Lukion jälkeen sain unelmaduunin, sain palkkaa siitä, että harrastin järjestötoimintaa. Nuorena ihmisenä ilman omaa elämää alkoi järjestötyö saada enemmän ja enemmän aikaa ja ylpeänä kyllä jälkeenpäin voi sanoa, että oi niitä aikoja. Nuoremmat toverit ovat varmasti jo kyllästymiseen asti kuulleet kommentteja; kyllä meillä vaan aikasemmin...

Viimeiset vuodet on mennyt lähinnä varjoissa hiippaillen ja taustalta tukien. Silti nyt se yksi aikakausi on lopussa. Vaikka kyllä mut saa kettingeillä laittaa kiinni, että seuraava liittokokous jäis väliin. Tai että en osallistuisi Tallinnan opintomatkalle.

Onneksi liiton glögit osuu sopivasti tälle viikolle, toivottavasti toverit näemme siellä!