Lupausten viikko

Vielä on muutama päivä aikaa keksiä ne lupaukset, joita sunnuntaina sitten kuplivan juoman innoittamana itselleen lupaa.

Viime vuosien kestosuosikit saavat varmaan tälläkin kertaa kunnian päästä listalle

• aloitan jälleen kerran laihduttamisen
• liikun jälleen kerran enemmän
• aiheutan vähemmän harmaita hiuksia mummokullalle
• pidän aina välillä suuni myös kiinni
• en edelleenkään oikeesti polta tupakkaa
• tapaan niitä kavereita (lue= ei tovereita), joiden kanssa on luvattu tavata
• olen enemmän koti-ihminen, jaksan siis innokkaasti siivota, pestä pyykkiä ja silittää
• yritän pitää kiinni lupauksista, jotka olen itselleni tehnyt

Jotenkin vaan tuntuu, että tulevaisuutta lupausten pitämisellä ei ole. Ehkäpä tällä kertaa olisikin vaihtoehtoisen listan vuoro ja edelliset vain kummituksina mielessä. Jospa siis otan onkeeni tovereiden vinkeistä ja

• relaan vähän
• annan ihmisten oppia ja tehdä omia virheitä, vaikka ne olisi jo itse kokenut
• olen spontaani
• annan enemmän aikaa itselleni

Enpä tiedä kummat on sitten helpompi toteuttaa. Katsotaan mitä sunnuntai tuo tullessaan.

Joulu meni jo

Taas on yksi joulu takana.

Teimme rohkean päätöksen ja vietimme ensimmäistä kertaa joulun kotona. Kaikki aikaisemmat joulut on kulunut Jussin vanhempien luona tai SAKKIn joululomaleirillä. Ja kylläpä oli painetta.

Meidän mummo ja pappa tuli meille, nekin oli ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen joulun täällä etelässä eikä sukulaisissa Kiuruvedellä. Mukavasti meni, mutta jotenkin tällä kertaa jäi olo, että tässäkö se oli.

Oli myös erilainen joulu lahjojen suhteen. Ostettiin kaikille pariskunnille lahjaksi World Visionin kautta jotain hyödyllistä; moskiittoverkkoja, puun siemeniä ja terveystarkastuksia. Oltiin tyytyväisiä itseemme, kun ei kerrankin höyrähdetty turhuuksiin.

Ja kylläpä oli mukava käydä anopin luona kylässä ja kysellä mitä pitivät lahjasta. "Voishan sitä joululahjaksi saada muutakin kun ilmaa", kuului rakkaan anopin suusta. Lamaannuin täysin ja tuijotin suu auki pystymättä sanomaan sanaakaan. Jussi yritti selittää mikä lahjassa oli ideana ja vastauksena saimme "No haluatteko itse muka samanlaisen lahjan ensi vuonna?".

Mitäpä siihen muuta sanoa, kuin kyllä, kiitos kahvista ja heippa.

Uskomatonta.

Häähumua

Oltiin lauantaina häissä. Ja koska häissä oli ohjelmaa vähänlaisesti, jäi aikaa pohtia häiden ja ylipäätään naimisiinmenon merkitystä. Nykyään kun mennään aika heppoisin perustein varsinkin kihloihin ja joskus myös naimisiin. (Kokemuksen syvä rintaääni puhuu, kolmatta kertaa kun olin kihloissa ennen kuin naimisiin menin.)

Enpä tosin kadehdi niitäkään pareja, jotka hampaat irvessä "lasten takia" pysyvät yhdessä aikansa ympärivuorokautiseen nahisteluun käyttäen.

Häät jotenkin herättivät ne muistot, kun pikkutyttönä haaveili satumaisista prinsessahäistä ja foreverlastinglovesta. Karu todellisuus vaan kertoo omassa tuttavapiirissäkin siitä, kuinka yksinkertaista se sitten lopulta onkaan vieraantua toisesta ja aloittaa uusi elämä nopeassa tahdissa.

Miten sitä itse sitten olisi niin erilainen ja fiksu, että osaisi valita kumppaninsa oikein, kun ei muutkaan? Jotenkin eroamisesta ja kamojen jakamisesta on tullut niin paljon arkipäiväisempää kuin aikaisemmin. Vai luovuttaako ihmiset vaan helpommin kuin aikaisemmin? Tai puhutaanko parisuhteessa enemmän asioista kuin aikaisemmin? Kai tästäkin jotain tutkimuksia on tehty.

Ja taas kerran, mitenkä kaikki tämä vaikuttaa lapsiin. Muistan kun meidät erotettiin ja paiskattiin kahteen eri kotiin. Nähtiin joka toinen viikonloppu ja tietty se vaikutti kaikkeen elämiseen ja olemiseen. Joka toinen viikonloppu pääsi painimaan ja leikkimään isosiskoa. Joka toinen joulu, joka toinen uusi vuosi ja kaksi viikkoa kesälomalla. Lopun aikaa piti tulla toimeen puhelimen välityksellä. En mä kyllä semmosta toivo kenellekään.

Ahdistus iski, kun tajusin että mulla on kokonaista neljä päivää joululomaa. NELJÄ. Tähän asti tasarit SAKKIssa on pitänyt mut pois melkein kuukauden töistä joulun aikaan ja nyt sitä lomaa on neljä päivää. Syksy meni aina yhdessä hujauksessa, kun painoi töitä niska limassa. Nyt on ihan yhtä väsynyt olo, mutta ne vapaapäivät puuttuu.

Ensimmäistä kertaa siis iski todella lujaa tämä toimitsijan ja sihteerin ero. Ei mukavaa.

Keikkaa pukkaa

Sovin tänään Mimosalle hoidon ensi viikon tiistaille, daameille pukkaa taas keikkaa. Ärsyttää, jos ääni ei palaudu siihen mennessä. Onneksi ohjelmistossa ei Veli Siskon lisäksi ole suurempia kiekumisia, on meinaan ääni enemmän tota kellaribassoversiota tällä hetkellä.

Laulaminen vaan on niin mukavaa. Vaikka 12 vuotta koulun kuorossa oli välillä yhtä tuskaa ja leireillä kotkalaulujen laulaminen tulee unissaankin. Nyt jos yhdet treenit jää väliin, huomaa tapailevansa uusimman laulun sanoja bussimatkalla tai kotona puuhastellessa.

Huomenna olis häät. Oltiin vähän yllättyneitä, kun Jussin serkku kutsu meidät kakkukahvihäihin, me kun ei olla ikinä oltu oikeen tekemisissä. Eikä ole Jussikaan ollut. Mutta velvollisuudentunnosta tottakai mennään. Mimosa sai uuden prinsessamekon ja juhlasukkikset. Mekko on tietty vaaleanpunainen ja se jo mietti kaikkien mummojen edessä keikistelyä, silleen prinsessat kuulemma tekee.

Illalla on vastapainoksi Arsin 30-vuotisjuhlat. Jussi intoutui suunnittelemaan omia vuoden kuluttua tulevia juhliaan ja tajusin, että sehän on kohta ovella. Ikäkriisi on aiemminkin iskenyt, jotenkin se kolmekymppiä on se rajapyykki, jolloin on pakko olla aikuinen. Mä taidan kyllä olla tästä meidän vanhasta porukasta se viimeinen joka täyttää. Kaikki mun koulukaverit on mua vanhempia, mä kun menin vuotta aiemmin kouluun. Ja tovereistakin kaikki taitaa olla mua vanhempia. (Uutta sukupolvea ei nyt lasketa mukaan.)

Toisaalta on kiva kun on juhlia. Ehkäpä liittyen ikäkriisiin, on mulla jo hetken aikaa ollut ihme mieltymys siihen illanistumiseen. Ehkäpä ne menetetyt rillutteluvuodet huutaa olemassaolollaan. Ja ehkäpä se SAKKIsta pois siirtyminen on aiheuttanut vieroitusoireita. Työreissuja kun oli riittämiin, eikä sillon kyllä mitään baareilua kaivannut.

Ehkäpä mun pitää tarjoutua toveri Mölsälle seuraksi tekemään Koivukylän baarikierros, täällä kun näitä kippoloita riittää. Tosin voi ne viihdehalut hävitä jo ensimmäisen baarin kohdalla...

Se oli aivastus

Ahdistaa, eikä saa henkeä. Aivastuttaa ja niiskututtaa ja kurkkua särkee.

Juuri kun selvisin puolentoista viikon vatsataudista, alkoi sunnuntai-iltana ilmestyä hirvittävän kokoisia rakkuloita kurkkuun. Nenä meni tukkoon ja aivastuksia alkoi vaan tulla jostain. Eilisen päivän sinnittelin töissä hämärän rajamailla ja tänään jäinkin jo kotiin.

Voi kökkö.

Joululahjoja pitäisi ehtiä ostelemaan, joulukortitkin pitäisi saada tehdyksi ja joka-aamuinen Mimosan joulukalenterikin aiheuttaa jo ylimääräistä ahdistusta. Meillä on kun on semmonen taskukalenteri, johon pitäisi keksiä jotain suurta ja mahtava joka aamuksi. Ensimmäiset 7 luukkua vielä riitti ideoita, mutta hiipumaan päin on.

Tulisi jo lunta. Ankeeta on, kun ei nää päivän valoa kuin työpaikan ikkunasta.

Perjantaina oli Vernissassa meidän järjestämät perinteiset työväen iltamat. Oli muuten mukava tapahtuma. Innostuin täysin siitä jo etukäteen ja vannoin, että samanlaiset on tulossa ensi vuonnakin, tai no oikeastaan tietty paremmat.

Ja lauantaina oltiin taas Antin poppoon kanssa jalkautumassa Tikkurilan joulumarkkinoilla. 350 nenäliinapakettia meni humahtaen, niin että piti jo rueta säännöstelemään. Yhdelle kun pakettia tarjosi, oli kahdeksan ihmistä jonossa. Muitakin ehdokkaita oli mukavasti paikalla. Niemi-Saaren Marilla olin älyttömän upea roll-up, vetoaa varmasti porukkaan.

Mukavaa, että on muitakin paikalla. Meillä on edessä vielä tiukat paikat, että selvitään näistä vaaleista kunnialla. Ja siinä ei auta muu, kuin se, että joka ikinen ihminen kaivetaan työväenyhdistysten listoilta päivystämään kadulle ja muistuttamaan tulevista vaaleista.

12 vuotta eikä suotta

Eilen oli taas yksi merkkipaalu elämässäni. Olin viimeistä kertaa Vantaan Demarinuorten hallituksen kokouksessa.

12 vuotta sitten, pikkutyttönä, minut valittiin silloisen SNK:n Vantaan aluejärjestön aluetoimikuntaan ja kyllä olin silloin ylpeä. Harvoin sitä 15-vuotiaana istuu niin suuren ja mahtavan järjestön päättävässä elimessä. Ensimmäiset vuodet meni touhua seuraillessa ja opetellessa. Oli kunnia-asia, että pääsin kokouksiin paikalle ja imin itseeni kaiken mitä kuulin.

Aluejärjestössä oli työntekijänä toveri Kähärä, jonka ansiokkaalla painostuksella ja innostuksella olin paikalla kaikissa valtakunnallisissa tapahtumissa; Palikat paikoilleen ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan.

Lukioaikana ja ja vielä alaikäisenä kaikki vanhat tyypit; Kiiki, Lyyli, Sari ja muut, teki joukkoeläköitymisen ja niinpä huomasin olevani puheenjohtaja. Nuorelle tytölle tuli paljon vastuuta, eikä vähäisimpänä se esimiesvastuu työntekijästä. Onneksi alkuun oli vanhempi ja kokeneempi toveri Pietilä, jolla oli vahva käsitys miten töitä pitää tehdä.

Lukion jälkeen sain unelmaduunin, sain palkkaa siitä, että harrastin järjestötoimintaa. Nuorena ihmisenä ilman omaa elämää alkoi järjestötyö saada enemmän ja enemmän aikaa ja ylpeänä kyllä jälkeenpäin voi sanoa, että oi niitä aikoja. Nuoremmat toverit ovat varmasti jo kyllästymiseen asti kuulleet kommentteja; kyllä meillä vaan aikasemmin...

Viimeiset vuodet on mennyt lähinnä varjoissa hiippaillen ja taustalta tukien. Silti nyt se yksi aikakausi on lopussa. Vaikka kyllä mut saa kettingeillä laittaa kiinni, että seuraava liittokokous jäis väliin. Tai että en osallistuisi Tallinnan opintomatkalle.

Onneksi liiton glögit osuu sopivasti tälle viikolle, toivottavasti toverit näemme siellä!

Fler mammor

Kuljen bussilla töihin aamuisin silmät sikkurassa ja napit korvissa. MP3-soitin raikaa rentouttavia sointuja; Eros, Stella ja Eagles antavat virtaa heräämiseen. Ja mitä näenkään?

Fler mammor bakom direktörsborden, hälsar Stefan Wallin.

Mitä helvettiä? Onko RKP aloittanut jonkun omasta mielestään tasa-arvoprojektin? Jos joku viisaampi osaa kertoa, tehkää se ihmeessä.

Olen tunnetusti naisjärjestöjen vankka vastustaja, mä en vaan ole saanut pieneen päähäni mahtumaan miksi ihmeessä esimerkiksi Sosialidemokraattiset Naiset on olemassa. Jos kerran SDP on tasa-arvon järjestö, miksi Naisilla pitää olla oma järjestö, jossa pääsee puuhastelemaan? Ja miksi ei sitten ole sitä miesjärjestöä? Ja jos olisi, mihin tarvittaisiin enää puoluetta? Luulisi kai, että sosialidemokraattisilla naisilla on samanlainen arvomaailma kuin sosialidemokraattisilla miehillä.

Takaisin RKP:n kampanjaan. Mikä itseisarvo siis on sillä, mitä housuissa sattuu killumaan? Ehkäpä löydän vastauksen RKP:n sivuilta...
_________________________________________

Ja sitten taas meidän Mimosa.

Tarhasta tullessa näin, että jokin painaa mieltä. Yritin kysellä, mutta asiat ottaa oman aikansa ja tulihan se vihdoin viimein sieltä. Emilia oli tarhassa kertonut, että sen äiti ja isä on eronnut. Ja kaikkien perheiden käy samalla tavalla. Se eroaminen kun kuuluu siihen parisuhteeseen. Niinpä siis tämä viisivuotias kirkkain silmin kysyy, että kun me ollaan jo menty häihin ja hankittu lapsia niin koska sitä sitten aiotaan erota.

Repesin nauruun, mutta samalla meinasi päästä itku. Ajattelin sitä Emilia-parkaa, joka kuvittelee elävänsä normaalia elämää muiden lasten lailla. Ja sitä harvinaisuutta, että olen lapseni isän kanssa naimisissa...

Vaihtoehtoinen viikonloppu

Vietin viikonlopun Kisakeskuksessa Vantaan Demariakatemialaisten kanssa. Akatemian viimeinen virallinen tapaaminen järjestettiin kaksipäiväisenä seminaarina Pohjan kunnassa, Kisakeskuksen upeissa maisemissa.

Ohjelmassa oli rastirata, jossa Mölsän Jukan kanssa pidimme TSL:n rastia pystyssä kodassa, nuotion loimussa. Muutenkin viikonloppu oli idyllinen. Kisakeskuksen mahtavat ruuat saivat mahan pullolleen ja illalla lauloimme kolmisen tuntia työväenlauluja.

Olisihan sitä tietysti viikonlopun voinut huonomminkin viettää.

Mielenkiintoista oli sunnuntaina pidetty työväenyhdistysten kehittämissessio, jossa nämä uudet puolueen jäsenet pohtivat oman työväenyhdistyksensä kehittämistä ja kehittämisideoiden eteenpäin viemistä. Kovin monen suusta tuli toive uusille jäsenille pidettävästä perehdyttämistilaisuudesta ja siitä, että kokousten ohella olisi aikaa myös keskustella.

Ja totta tosiaan, eihän se montaa minuuttia aikaa veisi, jos joka ikinen uusi jäsen saisi puhelun oman yhdistyksen puheenjohtajalta ja saisi kertoa omista haluistaan yhdistystoiminnassa.

Ja eihän se paljoa vaatisi, jos kokousta ennen tai sen jälkeen, muistaisi kysyä niiltä uusilta jäseniltä enemmänkin kuulumisia, kuin että onkos ilmoja pidellyt.

Sain taas valaistuksen ja ne yksinkertaiset pienet asiat saivat jälleen kerran uuden merkityksen.

Nyt iski ahdistus

No nyt se sitten tuli se syysahdistus. Koti ei meinaa siistiytyä millään tavalla, kun joka ikinen ilta on jotain menoa. Ja viikonloputkin on tilkitty täyteen vaikka minkä moista turhaa menoa.

Onneksi on muutamia tovereita, jotka pitää huolen, että pysyy edes jollain tavalla järjissään.

Sunnuntaina vietettiin isänpäivää ja koska muutto on vienyt kaikki ajatukset normaalista elämästä, olin unohtanut koko hemmetin isänpäivän. Ja lauantai-iltana tein rohkean päätöksen olla ostamatta mitään Jussille. Olen tähän astikin miettinyt, miksi ne puolisot niitä lahjoja hommaa. Eikös se ole Isän päivä, eikä Jussi mikään isä mulle ole.

Mimosa oli kyllä näpeltänyt pikku sormin kaksikin lahjaa kortin kera.

Ja huonoa omaatuntoa lievitti myös se, että Jussilla oli just synttärit, joten paketteja on tullut viime aikoina muutenkin.

Silti, kai ne mainokset saavat aikaan illuusion siitä, ettei päivänsankari ole mitään, jos ei sitä ympäröi kasoittain kaiken maailman partakoneita ja pappatohveleita.

Muuttopuuhissa

Huhhuh. Me ei kyllä muuteta pitkään aikaan.

Viime sunnuntaina oli virallinen päivä ja kylläpä sitä hommaa riitti. Lauantaina vielä piipahdin nuorisopiirin syyskokouksessa ja kylläpä tuntui mukavalta, kun ensi vuodelle rooli on tilintarkastaja. Vaikka vuosia iän puolesta olisi vielä riittänyt, alkaa homma jo yli kymmenen vuoden jälkeen maistua hieman mauttomalta. Mukava on silti seurata sivusta sitä pyörän uudelleen keksimistä...

Kämppä on ihan kaaos, joten ainakin daamien treenailut on vähäksi aikaa meillä unohdettava. Kova tavoite on saada koti jouluksi kuntoon, edessä siis monta kiireistä iltaa.

Mimosa aloitti maanantaina uudessa tarhassa ja ei auta kuin lasten uskomattomaa sopeutumiskykyä. Ensimmäinen päivä meni penkin alle, tyyppi ei suostunut syömään tai nukkumaan ja puolen tunnin välein liimautui ikkunaan kiinni odottamaan äidin tuloa.

Jo seuraavana päivänä se oli kuin kala vedessä ja ei olisi malttanut lähteä tarhasta pois, kun kävin sen vähän aikaisemmin hakemassa.

Eilen käytiin Alepassa kaupassa ja mut valtas aika nostalginen fiilis. Ihan kun olis kotiinsa tullut. Jostain syystä, vaikka Hakunilassa olen asunut koko lapsuuden ja nuoruuden, tuntui kuin olisi kotiinsa tullut. Ja sattuman oikusta, juuri kun fiilistelin tomaattitiskin luona, Kössi käveli kaupasta sisään...

Lapselle oikeus olla lapsi

Kauhistuin, kun käytiin viime viikonloppuna etsimässä Mimosalle tarhatossuja. Ne kun ei mitkä tahansa tossut kelpaa vaan neidille piti saada semmoset vähän niin kun balettitossut ja niiden piti olla kiiltävät. Onneksi ne loppujen lopuksi löyty.

Matkalla oikeiden tossujen luokse, löysin ruotsalaisesta kenkäkaupasta järjettömän korkeat 
korot juhlakengistä. Kenkien koko oli 24. Ja meidän viisivuotiaan Mimosan kengänkoko on 30. Tosin sillä on iso jalka. Mihin ihmeeseen kolmevuotias tyttö tarvitsee aikuisen jalalle suunniteltu korkokenkiä? Ja kuka helvetti ostaa semmosia kenkiä omalle lapselleen?

Tänään oltiin Prismassa ja kauhistuin vielä enemmän. Mimosa olisi halunnut ostaa topatut rintsikat. Ihmettelin, että mitenkä se jo naisten alusvaateosastolle ehti. Ja kappas, lasten osastolla oli myynnissä todellakin topatut rintsikat, kokoa 140. Hei haloo!

Missä ihmeen välissä se lapsi ehtii olla lapsi, jos tarhaikäisenä jo pitää käyttää rintsikoita ja korkkareita. Eittämättä kouluun mennessä pitää olla ekat fritsut hommattuna ja ala-asteen puolivälissä voi rueta imuttelemaan oikein tosissaan poikien kanssa. Tai mieluiten vähän vanhempien jätkien kanssa, ne kun on kehittyneempiä.

Vastustan ja varmastikin tulen aiheuttamaan Mimosalle vielä monet harmit. Mutta mähän en tämmöseen meininkiin suostu.

Työväen sivistystä

Pidettiin tänään Vantaan TSL:n toiminnan suunnittelukokous. Ja
vaikea uskoa, mutta vaikka kyseessä ei ollut virallinen kokous vaan
enemmänkin palaveri, meitä olis silti paikalla reilusti yli puolet. Mahtavaa!

Pitkästä aikaa tuli fiilis, että omalla toiminnalla on ollut paljon merkitystä jollekin
järjestölle.

Kun tulin mukaan TSL:n touhuihin tauon jälkeen vuosia sitten, yhdistys oli
konkurssin partaalla. Pääoma oli tuhansia euroja miinuksella ja edessä kovaa
työtä. Toisaalta nyt on mukava ajatella, että omalla ammattitaidolla on saanut
pelastettua arvokkaan järjestön. Ja kun katsoo tulevalle vuodelle suunniteltua
toimintaa, ei voi olla kuin ylpeä.

Suunnitelmissa on herättää Demariakatemian aikaansaannos, Perinteiset
työväen iltamat, henkiin perinteeksi ja jokavuotiseksi puolueväen yhteiseksi
illanvietoksi. Kunnallisvaaliehdokkaita koulutetaan, järjestetään taidenäyttely,
senioritanssikursseja...

Ja vuoden alusta työntekijäpalvelut ostetaan ostopalveluna niin, että saadaan
kaikki hyödyt irti kokopäiväisestä työntekijästä.

Vielä kun kaupunki ja toverit vapaa-ajan lautakunnassa myöntäisi muutaman
euron enemmän avustusta...

Vaan into hehkuu otsallaan...

Kyllä vaalityö on mukavaa. Jos sinulla ei ole jo ehdokasta, valitse se äkkiä.

On mahtavaa olla suunnittelemassa ja ideoimassa oman ehdokkaan tulevaa koitosta. Ja on ihanaa kun voi tehdä vaalityötä toiselle ihmiselle, toista on paljon helpompi myydä. Ja on mukavaa, kun tutustuu ihmisiin ihan eri tavalla.

Olen aika monet vaalit jo kampanjaa läheltä seurannut ja siinä mukana hommaillut. Nyt jotenkin tuntuu erilaiselta. En tiedä onko kokemus jo tuonut sitä varmuutta ja järkeä siihen, mitä kannattaa tehdä ja missä vaiheessa. Ehkäpä se kokemus myös pistää hymyilemään vesisateessa.

Ja ehkäpä se kokemus myös liikuttaa niitä jalkoja sille viimeisellekin postiluukulle maaliskuussa.

Ja jostain syystä vaikka vettä sataa jo ties kuinka monetta päivää kaatamalla, jo monena vuonna iskenyt syysmasennus on edelleenkin poissa. Ehkäpä uusi työ ja uusi asunto pitää intoa yllä. Tosin jalkapuoli-Jussi kyllä pitää jalat maassa. Repeytynyt pohjelihas pitää miehen pedissä viikon verran...

Mummot on mukavia

Kyllä sitä hassuista jutuista saa mielen piristymään.

Tänään oltiin Antin kanssa Klaukkalan syysmarkkinoilla ja taas meni sipulit käsistä. Mutta sitäkin enemmän oli todella mukava jutella mummojen kanssa. Antin mummo tuli käväsemään ja tietty sukulaismummot on aina kivoja. Mutta myös ihan tuntemattomat mummot.

Sipulit jotenkin vapautti mummot kertomaan omista pihoistaan ja vuoden -95 lämpimästä kesästä ja kuinka silloin tulppaanit kukkivat joulukuussa. Kansaneläkkeen pohjaosan tipputamisesta olen kuullut kerran jos toisenkin ja monet kerran on mummo melkein käynyt silmille, kun se Lipponen on niin huonosti kohdellut.

Mukavaa, kun tuli hyvä mieli. Eläkeläiset on ainakin mulle ollut aina se vaikein ryhmä jalkautumisessa. Vaikka kuinka yrittää, en osaa samaistua eläkeläiseen; päivärytmiin, syömiseen, harrastuksiin, rahan käyttöön... Ja kun ei osaa samaistua tai tiedä siitä elämästä mitään, on hirveän vaikea antaa oikeita vastauksia.

Mummot on myös kovin usein kultaisia. Ne tulee ilmaisen tavaran perässä, mutta myös aina muistavat toivottaa jaksamista ja onnea.

Mun mummo on ihana. Vähän höpsö, mutta ihana. Ja me ollaan hauskasti samassa tilanteessa, nekin muuttaa. Minä puhkun intoa, että pääsen isompaan. Ja mummo puhkuu intoa, kun pääsee pienempään.

Mummon kanssa soitellaan vähintään kerran viikossa ja se osaa aina kuulla mun äänestä, jos jokin on vialla. Se osaa aina valita oikeat sanat ja kysyä oikeat kysymykset ja ymmärtää vaikkei mitään sanoisikaan. Se on oikeastaan enemmän kuin mummo.

Mummo on lohduttanut, kun ihmissuhteissa on ollut vaikeaa. Mummo on auttanut, kun on ollut rahasta tiukkaa. Mummo on kuunnellut, kun on ollut sanottavaa. Mummo on vienyt matkoille ja retkille, kun olin pieni.

Toivottavasti jokaisella on mummo. Ja vaikka mummo täyttää ensi vuonna 70v, mä toivon, ettei se vanhene koskaan.

Yksinhuoltajan elämää

Olen monesti miettinyt niitä aikuisia, jotka kasvattaa lastaan tai lapsiaan yksin.

Jussi tekee välillä omituisia työvuoroja, tällä tuli neljä vuoroa putkeen. Ja kun
ei nää toista kahteen vuorokauteen, tulee välillä koettua yksinhuoltajutta
pienissä pätkissä.

Ei voi kuin ihmetellä niitä ihmisiä ja sitä tahdonvoimaa, jolla päivistä selviää.
Jos toinen on matkatöissä tai tekee paljon iltavuoroja, tietää sen toisen
kuitenkin taas kohta tulevan. Silloin saa aikuista juttuseuraa, itse hengähtää ja
tehdä muutakin kuin viettää aikaa lasten kanssa leikkien.

Pitää olla mieletön tukiverkosto, että selviää. Tai voi harrastaa. Tai edes
suunnitella omia säännöllisiä menoja.

Toivon todella, että neuvolaverkosto toimii ja apua sieltä saa pyytämättä.
Voisin kuvitella ainakin itselläni olevan melkoinen kynnys avun pyytämiseen.

Ja tänään taas jaettiin sipuleita.

Antti oli oikein lehtimainoksellakin ilmoitettuna Pähkinärinteen markkinoilla
patsastelemassa ja kukkasipuleita jakamassa. Tunnissa meni parisataa pussia
ja kylläpä jäi vesisateesta ja pienestä räntäpyrystä huolimatta hyvä mieli.
Huomenna uudestaan Klaukkalassa ja siinäpä se viikonloppu menikin...

Pahvilaatikoiden keskelle

Vihdoinkin. Pääsimme siis kahden asunnon loukusta yhden asunnon velkavankeuteen. Reilun parin viikon päästä maanantaina myydään ja 
tiistaina ostetaan asunto. Tilillä käy hirvittävä määrä rahaa ja saman tien lähtee pois.

Nyt alkoi hirveällä tohinalla pakkaus ja purkaminen. On meinaan kertynyt taas reilussa kolmessa vuodessa tavaraa niin hirveesti joka paikkaan, että oikeen ahdistaa.

Keittiön kaapista löytyi eilisillalla yli 20 kuohuviinilasia. Mihin ihmeeseen semmosta määrää kukaan tarvitsee? Meillä on myös kolme pahvilaatikollista videokasetteja, olen meinaan hamsteri nauhottamaan elokuvia ja omasta mielestä hyviä ohjelmia. Meillä on vaan jo monta kuukautta ollut VHS-videot rikki, eli eipä niitä ole paljon päässyt katselemaan.

Olohuone alkaa jo tuntua varastolta enkä ole vielä edes päässyt alkuun.

Uudesta päivähoitopaikasta ei ole tietoakaan. Hieman hirvittää. Tulee meinaan vaikeet ajat, jos pitää kerran tunnissa kulkevan bussin varassa viedä ja hakea Mimosaa hoitoon.

Sain myös tänään aikaiseksi ihmeen. Varasin ajan piilarien sovitukseen. Jos vaikka kokeilis semmosia.

Yhdistystoimintaa...

Olin tänään ensimmäistä kertaa uuden työväenyhdistykseni kokouksessa. 
Ja oikein syyskokouksessa. 

Ja kylläpä taas tyrmistyin meidän rakkaan puolueemme ikärakenteesta. Minua ja Hannaa lukuunottamatta kaikki oli enemmän tai vähemmän eläkeläisiä. Kyllä siinä saa uusi ihminen kahteen kertaan miettiä lähteäkö mukaan vai ei.

Mä luulen, että tässäkin vaan luja tahto läpi harmaan kiven tuottaa tuloksia. Ne vähäiset nuoret, jotka Vantaallakin omissa yhdistyksissään jaksaa painaa, kyllä huomataan. Niin ukkojen kuin ulkopuolistenkin keskuudessa. Ja ura urkenee ja lisää nuoria tulee. Ei tässä voi muuhun uskoa. Eihän tässä olis muuten mitään järkeä...

Käytiin tänään Jumbon Rosso Expressissä syömässä ja jäin Ann Selinin vähän aikaa sitten kirjoittaman jutun innoittamana pohtimaan palvelua. Jutussa linjattiin palvelun lisääntyvän, kun ihmiset vain alkaisivat vaatia palvelua. Astiat jätetään pöytiin, jotta joku ihminen joutuu ne sieltä hakemaan. Miksi mennä kahvilaan, jos rahalla ei saa palvelua?

Olin viikonloppuna perustamassa Toverit Palvelun Puolesta Topakka ry:tä. Olen ollut vähemmän aktiivinen ay-liikkeessä, kun aika on mennyt enemmän puolueen, demarinuorten, kotkien ja TSL:n parissa toimimiseen. Nyt viikonloppuna Duunaripäivillä jotenkin heräsin aiheeseen.

Me vaan jotenkin suostutaan siihen, että joka paikka on täynnä itsepalvelua. Harvassa kaupassa on enää liha- tai kalatiskiä. Monet huoltoasemat ovat lähes kokonaan siirtyneet automaattipumppuihin saati, että jossain saisi itse tankkaamiseen apua. Matkalippuja voi ostaa kännykällä, netistä ja automaatista.

Meidän maalla, siis Kiuruvedellä, on mun lapsuudesta saakka ollut kukkakauppa, josta voi ostaa kukkia vaikka myyjää ei ole paikalla. Rahat jätetään semmoseen kippoon ja homma toimii, koska kukaan ei huijaa.

Mummo on ollut ikänsä tarjoilija ja osaan arvostaa hyvää palvelua. Monesti laitan palautetta, jos olen saanut huonoa palvelua. Ja myönnän, en koskaan silloin kun olen saanut hyvää palvelua.

Telkkarissa on muistaakseni joku lääkefirma pyörittänyt mainosta, jossa saa kehua omaa lääkäriään tai apteekkariaan. Voisko joku siis avata, esimerkiksi toi PAM, semmosen sivuston, jonka kautta vois ilmiantaa todellisia palvelualan ammattilaisia?

Ay-opissa Kiljavalla

Mä olen myyty. 

Viikonloppuna oli Kiljavalla Demarinuorten Duunaripäivät ja pakkohan sinne oli lähteä.

Ja kyllä kannatti. Baarin antimien lisäksi Matkan työelämän ihmeelliseen maailmaan piti Pamin kouluttaja Irene Korimäki. Ikinä en ole paremmalla luennolla ollut. Ja niitä on ollut jos muutama.

Mukavaa oli huomata uusien naamojen tulo. Varsinkin Lappeenrannasta oli iso porukka. Täytyy vain toivoa, että intoa riittää siihen paikalliseenkin toimintaan.

Ensiapua ja ennaltaehkäisyä

Olin tänään yhden työpäivän mittaisella ensipaukurssilla. Kouluttaja oli meidän työterveyshuollosta ja enpä ole ikinä paremmalla kurssilla ollut.

Vaikka on Nuorten Kotkien ja muidenkin leirien kautta tullut opittua vaikka mitä, tämä oli kyllä ensimmäistä kertaa sitä, mitä jokainen ihminen oikeasti tarvitsee hallitakseen esimerkiksi kolaritilanteet. Aikaisemmin on oikein annettu ensiapu aina vaatinut sitä, että osaa sitoa ideaalisiteen ja kolmioliinan oikein. Nyt keskityttiin siihen, mitä voidaan tehdä ilman apuvälineitä. Todellisuudessa harva kantaa mukanaan ensiaputarvikkeita käsilaukussa.

No joo, täytyy myöntää. Olihan siellä vielä pari niitä 80-luvun videoita, mutta muuten todella toimiva paketti.

Kouluttaja eteni koko ajan tositilanteista kertoen ja jotenkin asiat vaan kolahti. Vanhat elvytysohjeet on mennyt viime keväänä uusiksi ja kyllä on rankkaa puuhaa. Painelu-puhalluksia on kolmea sorttia riippuen ihmisen iästä.

Tärkeintä kuitenkin aina on se, että tekee jotain. On vaikka vain vieressä ja silittää.

Hurjinta oli kuunnella muistelmia kouluttajan lastenklinikan polilta. Vaikka joissain asioissa olen tähänkin saakka ollut hieman hysteerinen, ei esimerkiksi uimarannalla vahtiminen tai saunassa varoittelu ainakaan vähene. Ja ne soppakattilat jatkossakin keitellään siellä seinän puoleisilla levyillä.

Ja taas omatunto kolkutti kolesteroliarvojen koholla olemisesta. Jokaikisellä suvun yli 50-vuotiaalla tyypillä on lääkitys ja niinpä jo näin alle kolmekymppisenä sain keväällä määräyksen alkaa ruokavaliota korjaamaan. Becelit on jääkaapissa ja yritän muistaa, ettei katkarapuja saa syödä niin paljon. Todellisuus kuulemma vaan on se, että jos en kuole sydäninfarktiin, syöpä tappaa.

Ehkäpä unohdan kurjan tulevaisuuden ja yritän aloittaa sen laihduttamisen. Ja liikkumisen. Taas kerran. Olisko innokkaita projektiin?

Jyrän alla

Tänään kävin jatkolähetteellä ensimmäistä kertaa fysioterapiassa ja kyllä on kummallista kun veri kiertää. Pää on hehkunut punaisena koko päivän ja käsissä, päässä ja naamassa on pistellyt. Siis samalla tavalla kun joskus istuu jalan päällä ja veri pääsee sen jälkeen kiertämään. Jo heti olo oli kuin hakatulla ja veikkaan, että huomenna tulen olemaan kipeä. Tänään on myös ensimmäinen päivä moneen viikkoon, kun ei ole tarvinnut ottaa särkylääkettä. ehkä se tästä.

Päivällä oli töissä taas yhdet viisikymppiset. Ja niitähän riittää. Tuntuu hullulta ajatella sitä hetkeä kun itse on viisikymppinen. Mimosa olis jo vanhempi kuin minä nyt. Ja mitä sitä silloin olis saavuttanut? Asunto olis ehkä viimeisiä lyhennyksiä vaille maksettu, olettaen että asutaan vielä sillon samassa kämpässä. Siis yli 20 vuoden päästä.

Sillon joskus yläasteikäisenä kun tiesi kaiken, jo lukioikäiset tuntu älyttömän vanhoilta. Nyt alkaa melkein kaikilla kavereilla olla tulossa tai menossa kolmenkympin rajapyykki.

Mitä sitä sitten elämässä pitäis saavuttaa?

Omalla äidilläni oli minun ikäisenä kaksi lasta, helvetisti asuntolainaa, vakituinen työpaikka ammattiliitossa, jonkinlainen poliittinen ura eli siis lautakuntapaikka tms. ja pienen budjetin vaalikampanja kunnallisvaaleissa.

Minä vannoin ja vakuutin, että teen kaiken eri tavalla kuin äitini. Elän paljon parempaa elämää.

Ja mikäs meidät sitten erottaakaan... Mulla on vain yksi lapsi.

Humputtelua

Taas yksi viikko takana.

Päivät tuntuvat kuluvan kuin siivillä.

Meillä oli taas tänään asuntonäyttely ja saldona parin kiinnostuneen yhteystiedot. Ja Jussilla stressi kasvaa.

Eniten ahdistaa se, ettei pääse oikein pakkaamaan. Muutama pino laatikoita jo vietiin mummolaan muuttoa odottamaan, mutta tavaraa on sen verran, ettei koko taloa viitsi täyttää. Eikä asuntoa taas viitsi myydä kauhean muutosotkun keskellä. Niinpä siis pikkuhiljaa alkaa minullekin iskeä paniikki.

Mimosan kanssa oltiin viikonloppu kahdestaan. Jussilla oli vapaaviikonloppu, mutta olivat sopineet Joksulan jengin kanssa mökkitalkoista ja niinpä se olikin siellä koko viikonlopun.

Lauantaina humputeltiin Mimosan kanssa Jumbossa ja täytyy kyllä ihmetellä, että viisivuotias tyttö jaksaa innostua siitä, että äitille löydetään  alusvaatteita. Silmät loistaen se kiersi kaikissa kaupoissa, jos vaikka löytyis jotain kivaa. Ja löytyihän sieltä. Varsinkin Marimekolta, taas.

Yksissä tuumin me päätettiin, että nainen tarvii aina välillä ostoksia. se on meidän naisten etuoikeus.

Pakkopullaa

Ystäväni Hannan kanssa olemme jäseniä Paska Äiti ry -nimisessä
yhdistyksessä ja jäsenyys sai taas tänään yhden merkin olemassaolostaan.
Tarhassa olisi ollut vanhempien kahvitus ja en oikeesti viitsinyt lähteä.

Jussi oli menossa hakemaan Mimosaa, mutta siellä olisi ollut lasten leipomaa pullaa.
Ja yhteinen kahvitteluhetki tarhan tätien kanssa.

Viimeksi pakotin itseni menemään ja hymyilin nätisti samalla kun join ennätysvauhtia kahvini. Vaikka maitokin oli päässyt loppumaan.

Mä en ymmärrä mitenkä semmosesta tilaisuudesta voi saada niin kummallisen ja ahdistavan.
Kaikki tuijottelee seiniä ja kattoja ja tarhatädit yrittää väkinäisesti pitää yllä keskustelua, varsin huonolla menestyksellä.

No, mä olin viimeksi ja Jussi sai oman osasta tarhan kodin välisestä vuorovaikutuksesta. Vaikka kyllä sitäkin on ja hyvää sellaista. Se vaan tapahtuu luonnollisissa tilanteissa ja silloin kun on oikeasti asiaa, puolin ja toisin.

Kaularangan kuvien tulokset sain, eikä muuta löytynyt kuin paha ryhtivirhe vuosien jumittumien vuoksi. Lääkkeeksi lisää fysioterapiaa ja sitä Method Putkistoa...

Ja asuntokaupat jäi tällä erää tekemättä, eivät suostuneet maksamaan pilkkahintaa enempää, joten olkoot.

Illalla käytiin tsekkailemassa Vernissaa Vantaan demariakatemian päätösjuhlailtamia varten. Sormia syyhyttää, kun ajattelenkin. Me oikeasti järjestetään vanhan ajan iltamat ja ihmiset on innoissaan koko hommasta. Jes!

Kirjahaaste

1. Kirja, joka muutti elämäni

Ala-asteella minua kiusattiin kovasti punaisten hiusten takia ja kirjat Peppi Pitkätossusta kasvatti minulle sisun, joka vuosien myötä on vain muuttunut.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Rakastan Agatha Christietä ja kaikki Hercule Poirotit ja Neiti Marplet voisin lukea (ja osan olen lukenutkin) kymmeniä kertoja. Myös Leena Lehtolainen kuuluu tähän kastiin.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Kalle Päätalon kirjoja olen yrittänyt niin monta kertaa aloittaa, vaarin luota löytyy koko sarja. Samoin on käynyt myös Raamatulle, jonka niin monta
kertaa olen vannonut aloittavani ja yhtä monta kertaa se on jäänyt. Kiinnostaa kovasti, kun elämänkatsomustiedossa ei pahemmin sitä käyty läpi.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Höyrähdin täysin Da Vinci -koodista, mä kun uskon kaiken mitä pahaa kristinuskosta kerrotaan. Ehkäpä sen voi laskea mukaan.

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Mä olen varsinainen itkupilli. Jos on vähänkään mahdollisuutta, tippa on linssissä.
Toisaalta oman päiväkirjan lukeminen näin aikuisena on myös saanut tunteelliseksi.

6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi

Luin vähän aikaa sitten ystäväni muutamia runoja, ne ansaitsevat oman kirjan.

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Ensimmäinen, joka tuli mieleen on ehdottomasti Viivi Avellanin teos.
Vaikka en ole lukenut, olen varma, että pärjään vallan mainiosti ilmankin.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Lopetin juuri yhden Poirotin ja kaikki omat kirjat on pakattu. Kirjasto siis odottaa kävijäänsä. Toisaalta yritän kinuta töistä juuri eläkkeelle jääneen toimitsijamme Timo Sandbergin teoksia. Ne on kuulemma hyviä.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Kotimaisia klassikoita on vielä aika monta odottelemassa. Samoin Demarinuorten 100-vuotishistoria vielä odottelee.

10. Haastan bloggaajia

Varmaan mennään tovereiden kanssa ristiin mutta kutsu kossahtaa Kopran Villelle, meidän Antille ja Jounille.

Toivossa on hyvä elää...

Tänään sain vihdoin lähetteen kaularangan röntgenkuviin ja huomenna tulokset.
Jospa nämä päänsäryt vihdoin saisivat lopun ja voisi alkaa elää melkein normaalia elämää. Työpaikkalääkäri kertoi ainoan pysyvän hoidon olevan Method Putkisto ja astangajooga ja vielä oman ohjaajan kanssa.

Jostain syystä vaan suupielet venyi ylöspäin kun kuvittelin itseni jossain peilisalissa jumppatrikoot päällä ja yrittämässä auringonnousua tai haikarankaulaa...

Tärkeintä kai tässä on se, että helvetin kovat päänsärkylääkkeet voisi jo kohta unohtaa vaikkapa kotiin, eikä olla koko ajan hälytysvalmiudessa, jos vaikka tuleekin kova päänsärkykohtaus.

Toivottavasti kuvista selviää edes jotain, että pääsee asian kanssa eteenpäin.

Ja asunnostakin tuli tarjous, oli vaan aika paljon vähemmän kuin ollaan valmiita asunnon hintaa tiputtamaan. Nyt on kova pohdinta päällä, kuinka paljon uskaltaa hintaa tiputtaa. Toisaalta tekisi mieli kytätä vielä pidempään olisiko parempaa luvassa. Toisaalta taas jokainen päivä kahden asunnon loukussa on liikaa.

Talonyhtiön hallituksen kokouskin oli illalla. Ja hohhoijaa, minä kun en kattoelementtien saumauksista tai lukkopesien rakenteesta hirveästi ymmärrä ja kokouksessa käsiteltiin tällä kertaa pelkästään teknisiä asioita. Jotain järkevää sain sentään aikaiseksi;
pihallamme jo vuosia kököttänyt järkyttävässä kunnossa oleva kiipeilyteline puretaan.

Kasvukäyriä ja kodin kauppausta

Eilen oli taas asunnon näyttö ja kuusi seuruetta olivat täällä kurkistelemassa. Kaksi näistä porukoista oli ollut todella kiinnostuneita, toinen kökkinyt täällä melkein koko näytön ajan. Silti ei kukaan ollut tarpeeksi kiinnostunut tehdäkseen tarjousta. Ärsyttävää!

Eilen käytiin Maalaismarkkinoilla, mukavasti tuli vettä taivaalta ja kastuttiin ihan litimäriksi. Ja pakko oli ostaa pakolliset valkosipulimajoneesit ja mansikkamehut.

Aamulla oltiin neuvolassa 5-vuotistarkastuksessa. Mimosa vetää pituudessa huimasti käyrien yläpuolella ja painossa on juuri alle ihannepainon. Mistä jäinkin miettimään, miltä tuntuisi jos noin nuorena todettaisiin lapsen olevan ylipainoinen.

Meidän heinäsirkka on ainakin vaatteita ostaessa ihan liian laiha, housuja joudutaan köyttämään kiinni vaikka minkälaisilla naruilla ja neuvolasta tulee tuomio, että ihannepainoinen. Minkähänlaisen tuomion se normaalipainoinen sitten saa?

Oli kyllä mukava käydä neuvolassa. Emotionaaliset, motoriset, kielelliset ja kaikki
muutkin taidot on reippaasti yli vaatimustason. Jos kaikki lapset olisivat näin
kehittyneitä, olisi neuvolatyö liiankin tylsää.

Mukavintahan tässä oli se, anoppini suu sulkeutuu taas vähäksi aikaa. Minä kun kuulemma kasvatan lastani täysin väärin periaattein ja tulen karvaasti vielä kokemaan itsepäisyyteni. Heh heh ja pitkä nenä!

Ikeassakin käytiin tutkailemassa kunnon vaatekaappia. Ah, kun se päivä koittaa, kun kaikki vaatteet mahtuu nätisti ja siististi yhteen ja samaan vaatekaappiin järkevästi järjestettynä.

Sipuleita ja sympatiaa

Mahtava päivä!

Kökötin neljä tuntia tihkusateessa Maalaismarkkinoilla Kunnallisjärjestön teltalla ja oon edelleenkin ihan fiiliksissä.

Vaikka edellisistä vaaleista ei oo kun vuosi aikaa, on jalkautumisvarpaat vipattanut jo pitkään. Enkä silti muistanut kuinka mukavaa se on, sairasta eikö totta?

Antin kanssa näperreltiin kolmisensataa pussia Antin mainoksilla, sisällä kukkasipuleita. Vaikka etukäteen vähän arvelutti Antti jakamassa siemeniä, jotka sitten keväällä puhkeaa kukkaan...
Pussit meni ennätysvauhtia ja ihmiset oli todella iloisesti yllättyneitä, kun saivat jotain vähän pysyvämpää kuin karkkia tai kahvia.

Demareiden teltta oli ehdottomasti suosituin ja meillä oli ylivoimaisesti eniten talkoolaisia ja luottamushenkilöitä paikalla. Kemppisen Hilkka kävi ottamassa kuvia Kristillisdemokraattien ja Keskustan tyhjästä teltasta samaan aikaan kun meidän teltalla kävi kuhina.

Ehdokkaita oli paikalla monta, mutta myös meitä muita. Ja sehän se meidän vahvuus onkin, ihmiset tekevät vapaaehtoisesti aatteen eteen hommia.

Hilkalle ja Mölsän Jukalle puhuinkin, että kaikki nämä ihmiset kannattaisi hyödyntää. Meidän kojulla kannattaisi tehdä muutakin kuin jakaa karkkia. Samaa on pohdittu yksissä tuumin Kuntsin Hannankin kanssa. Ensi vuotta varten täällä on siis yksi vapaaehtoinen pohtimaan, mitä uutta voisi kehitellä.

Innolla odotan seuraavaa keikkaa!

Lasten suusta...

Voi meidän Mimosaa...

Mä olen ollut alusta asti sitä mieltä, että tytössä on jotain kummallista, siis hyvällä tavalla. Tyyppi syö oliiveja, tykkää muikuista ja sen mielestä Anttia pitää äänestää vaaleista riippumatta.

Ja kun äidin ylpeys on rajaton, pakko jakaa näitä sen kuolemattomia lauseita...

"Toihan on ihan kun se meidän Paavo Lipponen, siis se demari."
Katsoi Simpsoneita ja kuvassa oli Springfieldin pormestari

"Mä taidan tällä kertaa vetää vaan jotain kevyttä."
Suunnittelimme illallisen syömistä etelän reissulla

"Eiks' aikuinen mies osaa käydä suihkussa?"
Samaan hissiin tuli pahanhajuinen naapurimme

"En mä voinu tietää, ettei niin saa tehdä. Mähän en oo kato aikuinen."
Tyyppi oli maalannu hammastahnalla vessan lattiaa
Tyyppi oli piirtänyt mattoon alleviivaustussilla

Perhe-elämää parhaimmillaan

Epätodellisin mielin olen tänään kuunnellut Lastensuojelun keskusliiton

julkaisemaa tutkimusta aikuisten ihmisten suhtautumisesta lasten kasvatukseen ja varsinkin siihen tapaan, jolla lapsia pitäisi kasvattaa.

Olen satavarma, että kysymysten esittämistapa on ollut kummallinen. Ei kai kukaan
täysijärkinen aikuinen ihminen ole sitä mieltä, että lasta saa lyödä?

Myönnän häpeissäni, että joskus 1,5 vuotta sitten, kun Mimosalla oli uhma pahimmillaan, otin joskus tukasta kiinni. Tapahtumaa edelsi monen tunnin tappelu jostain älyttömästä asiasta, kuten vaikkapa ruuan syömisestä tai lelujen korjaamisesta. Mimosa loukkaantui aina enemmän siitä, että käytin viimeistä takakeinoa kuin siitä, että tukistaminen olisi sattunut.

Jälkeenpäin olen monesti miettinyt, olisinko selvinnyt ilmankin. Ja kyllä varmasti, kun jälkiviisaana tietää aina kaiken.

Jo tukistaminen tuntui pahalta. Mitä ihmettä siis liikkuu ihmisen päässä, joka potkii tai lyö lasta?

Vielä vähemmän ehkä ymmärrän niitä, jotka lapsena ovat joutuneet vanhempien väkivallan kohteeksi ja haluavat jatkaa ketjua eteenpäin. Minä ainakin haluan suojella omaa lastani niiltä ikäviltä asioilta, joita omassa lapsuudessa olen kokenut.

Kahden asunnon kuningas

Voi kääk, nyt se on sitten tehty. Omistan 10% rivitaloasunnosta Havukoskella ja lokakuun lopussa vielä 40 lisää.

Sunnuntaina päästään mittailemaan ja tonkimaan kaikki kaapin perukoita myöten uuteen kämppään, kun samaan aikaan on toivottavasti uudet asukkaat jo katsomassa meidän nykyistä kotia.

Kaksi perhettä on jo tällä viikolla soitellut ja kysellyt lisätietoja ja tulossa sunnuntaina katsomaan tarkalla syynillä kämppää. Eli moppi heiluu ja suurennuslasin kanssa vetelen koko perjantai-illan ja lauantaipäivän.

Joukkoliikennettä ja juoksua

Aamu alkoi taas mitä mahtavimmalla tavalla. Juuri se bussi, jonka piti viedä minut töihin, jätti vain tulematta. Aina joskus ne tekee niin. Ja ilman syytä. Ja aina, kun ne tekee niin, lähetän tulikiven katkuisen palautteen sähköpostilla. Puhelimella ei pääse läpi.

Päivällä tein sankarisuorituksen; sain ensimmäistä kertaa metalliliiton neljän kuukauden työurani aikana Finnairin plussapalvelusta ihmisen kiinni ja varattua plussapisteillä kahdet lentoliput.
Aikaa meni tosin 25 minuuttia puhelimessa, mutta mitäs minulla muuta on.

Selvitin myös Lippupalvelun lahjakorttisysteemiä. Jonottelin 45 minuuttia puhelimessa, ennen kuin joku vastasi. Ja sitten se joku kertoi, että sen saa sieltä nettisivuilta. Nettisivuilla on vaan väärät tiedot eikä sitä siis ihmiset oikein löydä. Annoin palautetta.

Antin vaalityöryhmän kokous oli illalla ja pää onkin nyt täynnä ideoita ja innosta puhkuen siis odotan tulevaa viikonloppua ja jalkautumista Maalaismarkkinoilla. Viime eduskuntavaalien aikaan olin niin kiinni SAKKIn töissä, ettei oikein vapaa-aikana jaksanut kovin paljon ideoida ja kehitellä uusia juttuja.

Ja sitten siis kotiin. Ja mahtavan päivän päätteeksi huomattiin Mimosan kanssa, että meillä oli vaihdettu lukot. Vaikka pahana olen aina välillä ollutkin, tällä kertaa ei lukkojen vaihto ollut Jussin idea. Talonyhtiön hallituksessa päätimme vaihtaa kaikki asuntojen ja yleisten tilojen lukot. Ja uudte avaimet killuivat avainkaapissa, kotona.

Mimosalta pääsi itku eikä mullakaan ollut lähellä. Onneksi meillä on niin harvinaislaatuinen talonyhtiö, että yleisavaimia on kaikilla hallituksen jäsenillä. Soitto kultaiselle hallituksen puheenjohtaja Ikelle ja ovi saatiin viidessä minuutissa auki.

Ei ollut mun päivä.

Olipas jännä päivä

Eilen vihdoinkin ne kauan odotetut jäsenäänestyksen tulokset tulivat ja kylläpä oli suu hymyssä koko loppupäivän. Antti pärjäsi älyttömän hyvin, oli kahdeksas ja mikä vieläkin parempaa, sillä oli eniten ykkösääniä vantaalaisista ehdokkaista.

Hannakin pärjäsi mielettömän hyvin, 15. sija oli huimaa parannusta viime kerrasta ja hommattu pelkällä työllä tässä liikkeessä. Loistavaa, että jäi rahaa varsinaista vaalia varten.

Sunnuntaina meillä oli ensimmäinen asuntonäyttö ja ainakaan vielä ei kukaan ollut tarpeeksi kiinnostunut tarjousta tekemään. Yksi perhe oli kovasti tutkaillut, mutta tänään on niiden oman asunnon arviointi, ehkäpä huomenna onnistaa...

Tänään illalla on taas daamien harkat ja olen edelleenkin ihan älyttömän innoissani koko hommasta. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä harrastan jotain, ja kyllä oli aikakin. Uusi työ ( tai sen järkevämmät työajat ) on antanut älyttömästi energiaa työpäivän jälkeiseen elämään ja jaksan siis Mimosan kanssa ravata vaikka missä.

Aamulla tuli tieto myös Espoon päätös metron rakentamisesta. Ehtoja oli kyllä pitkä liuta, mutta kylläpä olisi fiksua, jos pääkaupunkiseudulla edes joskus hamassa tulevaisuudessa pääsisi liikkumaan järkevästi myös poikittaissuunnassa.