Lupausten viikko

Vielä on muutama päivä aikaa keksiä ne lupaukset, joita sunnuntaina sitten kuplivan juoman innoittamana itselleen lupaa.

Viime vuosien kestosuosikit saavat varmaan tälläkin kertaa kunnian päästä listalle

• aloitan jälleen kerran laihduttamisen
• liikun jälleen kerran enemmän
• aiheutan vähemmän harmaita hiuksia mummokullalle
• pidän aina välillä suuni myös kiinni
• en edelleenkään oikeesti polta tupakkaa
• tapaan niitä kavereita (lue= ei tovereita), joiden kanssa on luvattu tavata
• olen enemmän koti-ihminen, jaksan siis innokkaasti siivota, pestä pyykkiä ja silittää
• yritän pitää kiinni lupauksista, jotka olen itselleni tehnyt

Jotenkin vaan tuntuu, että tulevaisuutta lupausten pitämisellä ei ole. Ehkäpä tällä kertaa olisikin vaihtoehtoisen listan vuoro ja edelliset vain kummituksina mielessä. Jospa siis otan onkeeni tovereiden vinkeistä ja

• relaan vähän
• annan ihmisten oppia ja tehdä omia virheitä, vaikka ne olisi jo itse kokenut
• olen spontaani
• annan enemmän aikaa itselleni

Enpä tiedä kummat on sitten helpompi toteuttaa. Katsotaan mitä sunnuntai tuo tullessaan.

Joulu meni jo

Taas on yksi joulu takana.

Teimme rohkean päätöksen ja vietimme ensimmäistä kertaa joulun kotona. Kaikki aikaisemmat joulut on kulunut Jussin vanhempien luona tai SAKKIn joululomaleirillä. Ja kylläpä oli painetta.

Meidän mummo ja pappa tuli meille, nekin oli ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen joulun täällä etelässä eikä sukulaisissa Kiuruvedellä. Mukavasti meni, mutta jotenkin tällä kertaa jäi olo, että tässäkö se oli.

Oli myös erilainen joulu lahjojen suhteen. Ostettiin kaikille pariskunnille lahjaksi World Visionin kautta jotain hyödyllistä; moskiittoverkkoja, puun siemeniä ja terveystarkastuksia. Oltiin tyytyväisiä itseemme, kun ei kerrankin höyrähdetty turhuuksiin.

Ja kylläpä oli mukava käydä anopin luona kylässä ja kysellä mitä pitivät lahjasta. "Voishan sitä joululahjaksi saada muutakin kun ilmaa", kuului rakkaan anopin suusta. Lamaannuin täysin ja tuijotin suu auki pystymättä sanomaan sanaakaan. Jussi yritti selittää mikä lahjassa oli ideana ja vastauksena saimme "No haluatteko itse muka samanlaisen lahjan ensi vuonna?".

Mitäpä siihen muuta sanoa, kuin kyllä, kiitos kahvista ja heippa.

Uskomatonta.

Häähumua

Oltiin lauantaina häissä. Ja koska häissä oli ohjelmaa vähänlaisesti, jäi aikaa pohtia häiden ja ylipäätään naimisiinmenon merkitystä. Nykyään kun mennään aika heppoisin perustein varsinkin kihloihin ja joskus myös naimisiin. (Kokemuksen syvä rintaääni puhuu, kolmatta kertaa kun olin kihloissa ennen kuin naimisiin menin.)

Enpä tosin kadehdi niitäkään pareja, jotka hampaat irvessä "lasten takia" pysyvät yhdessä aikansa ympärivuorokautiseen nahisteluun käyttäen.

Häät jotenkin herättivät ne muistot, kun pikkutyttönä haaveili satumaisista prinsessahäistä ja foreverlastinglovesta. Karu todellisuus vaan kertoo omassa tuttavapiirissäkin siitä, kuinka yksinkertaista se sitten lopulta onkaan vieraantua toisesta ja aloittaa uusi elämä nopeassa tahdissa.

Miten sitä itse sitten olisi niin erilainen ja fiksu, että osaisi valita kumppaninsa oikein, kun ei muutkaan? Jotenkin eroamisesta ja kamojen jakamisesta on tullut niin paljon arkipäiväisempää kuin aikaisemmin. Vai luovuttaako ihmiset vaan helpommin kuin aikaisemmin? Tai puhutaanko parisuhteessa enemmän asioista kuin aikaisemmin? Kai tästäkin jotain tutkimuksia on tehty.

Ja taas kerran, mitenkä kaikki tämä vaikuttaa lapsiin. Muistan kun meidät erotettiin ja paiskattiin kahteen eri kotiin. Nähtiin joka toinen viikonloppu ja tietty se vaikutti kaikkeen elämiseen ja olemiseen. Joka toinen viikonloppu pääsi painimaan ja leikkimään isosiskoa. Joka toinen joulu, joka toinen uusi vuosi ja kaksi viikkoa kesälomalla. Lopun aikaa piti tulla toimeen puhelimen välityksellä. En mä kyllä semmosta toivo kenellekään.

Ahdistus iski, kun tajusin että mulla on kokonaista neljä päivää joululomaa. NELJÄ. Tähän asti tasarit SAKKIssa on pitänyt mut pois melkein kuukauden töistä joulun aikaan ja nyt sitä lomaa on neljä päivää. Syksy meni aina yhdessä hujauksessa, kun painoi töitä niska limassa. Nyt on ihan yhtä väsynyt olo, mutta ne vapaapäivät puuttuu.

Ensimmäistä kertaa siis iski todella lujaa tämä toimitsijan ja sihteerin ero. Ei mukavaa.

Keikkaa pukkaa

Sovin tänään Mimosalle hoidon ensi viikon tiistaille, daameille pukkaa taas keikkaa. Ärsyttää, jos ääni ei palaudu siihen mennessä. Onneksi ohjelmistossa ei Veli Siskon lisäksi ole suurempia kiekumisia, on meinaan ääni enemmän tota kellaribassoversiota tällä hetkellä.

Laulaminen vaan on niin mukavaa. Vaikka 12 vuotta koulun kuorossa oli välillä yhtä tuskaa ja leireillä kotkalaulujen laulaminen tulee unissaankin. Nyt jos yhdet treenit jää väliin, huomaa tapailevansa uusimman laulun sanoja bussimatkalla tai kotona puuhastellessa.

Huomenna olis häät. Oltiin vähän yllättyneitä, kun Jussin serkku kutsu meidät kakkukahvihäihin, me kun ei olla ikinä oltu oikeen tekemisissä. Eikä ole Jussikaan ollut. Mutta velvollisuudentunnosta tottakai mennään. Mimosa sai uuden prinsessamekon ja juhlasukkikset. Mekko on tietty vaaleanpunainen ja se jo mietti kaikkien mummojen edessä keikistelyä, silleen prinsessat kuulemma tekee.

Illalla on vastapainoksi Arsin 30-vuotisjuhlat. Jussi intoutui suunnittelemaan omia vuoden kuluttua tulevia juhliaan ja tajusin, että sehän on kohta ovella. Ikäkriisi on aiemminkin iskenyt, jotenkin se kolmekymppiä on se rajapyykki, jolloin on pakko olla aikuinen. Mä taidan kyllä olla tästä meidän vanhasta porukasta se viimeinen joka täyttää. Kaikki mun koulukaverit on mua vanhempia, mä kun menin vuotta aiemmin kouluun. Ja tovereistakin kaikki taitaa olla mua vanhempia. (Uutta sukupolvea ei nyt lasketa mukaan.)

Toisaalta on kiva kun on juhlia. Ehkäpä liittyen ikäkriisiin, on mulla jo hetken aikaa ollut ihme mieltymys siihen illanistumiseen. Ehkäpä ne menetetyt rillutteluvuodet huutaa olemassaolollaan. Ja ehkäpä se SAKKIsta pois siirtyminen on aiheuttanut vieroitusoireita. Työreissuja kun oli riittämiin, eikä sillon kyllä mitään baareilua kaivannut.

Ehkäpä mun pitää tarjoutua toveri Mölsälle seuraksi tekemään Koivukylän baarikierros, täällä kun näitä kippoloita riittää. Tosin voi ne viihdehalut hävitä jo ensimmäisen baarin kohdalla...

Se oli aivastus

Ahdistaa, eikä saa henkeä. Aivastuttaa ja niiskututtaa ja kurkkua särkee.

Juuri kun selvisin puolentoista viikon vatsataudista, alkoi sunnuntai-iltana ilmestyä hirvittävän kokoisia rakkuloita kurkkuun. Nenä meni tukkoon ja aivastuksia alkoi vaan tulla jostain. Eilisen päivän sinnittelin töissä hämärän rajamailla ja tänään jäinkin jo kotiin.

Voi kökkö.

Joululahjoja pitäisi ehtiä ostelemaan, joulukortitkin pitäisi saada tehdyksi ja joka-aamuinen Mimosan joulukalenterikin aiheuttaa jo ylimääräistä ahdistusta. Meillä on kun on semmonen taskukalenteri, johon pitäisi keksiä jotain suurta ja mahtava joka aamuksi. Ensimmäiset 7 luukkua vielä riitti ideoita, mutta hiipumaan päin on.

Tulisi jo lunta. Ankeeta on, kun ei nää päivän valoa kuin työpaikan ikkunasta.

Perjantaina oli Vernissassa meidän järjestämät perinteiset työväen iltamat. Oli muuten mukava tapahtuma. Innostuin täysin siitä jo etukäteen ja vannoin, että samanlaiset on tulossa ensi vuonnakin, tai no oikeastaan tietty paremmat.

Ja lauantaina oltiin taas Antin poppoon kanssa jalkautumassa Tikkurilan joulumarkkinoilla. 350 nenäliinapakettia meni humahtaen, niin että piti jo rueta säännöstelemään. Yhdelle kun pakettia tarjosi, oli kahdeksan ihmistä jonossa. Muitakin ehdokkaita oli mukavasti paikalla. Niemi-Saaren Marilla olin älyttömän upea roll-up, vetoaa varmasti porukkaan.

Mukavaa, että on muitakin paikalla. Meillä on edessä vielä tiukat paikat, että selvitään näistä vaaleista kunnialla. Ja siinä ei auta muu, kuin se, että joka ikinen ihminen kaivetaan työväenyhdistysten listoilta päivystämään kadulle ja muistuttamaan tulevista vaaleista.

12 vuotta eikä suotta

Eilen oli taas yksi merkkipaalu elämässäni. Olin viimeistä kertaa Vantaan Demarinuorten hallituksen kokouksessa.

12 vuotta sitten, pikkutyttönä, minut valittiin silloisen SNK:n Vantaan aluejärjestön aluetoimikuntaan ja kyllä olin silloin ylpeä. Harvoin sitä 15-vuotiaana istuu niin suuren ja mahtavan järjestön päättävässä elimessä. Ensimmäiset vuodet meni touhua seuraillessa ja opetellessa. Oli kunnia-asia, että pääsin kokouksiin paikalle ja imin itseeni kaiken mitä kuulin.

Aluejärjestössä oli työntekijänä toveri Kähärä, jonka ansiokkaalla painostuksella ja innostuksella olin paikalla kaikissa valtakunnallisissa tapahtumissa; Palikat paikoilleen ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan.

Lukioaikana ja ja vielä alaikäisenä kaikki vanhat tyypit; Kiiki, Lyyli, Sari ja muut, teki joukkoeläköitymisen ja niinpä huomasin olevani puheenjohtaja. Nuorelle tytölle tuli paljon vastuuta, eikä vähäisimpänä se esimiesvastuu työntekijästä. Onneksi alkuun oli vanhempi ja kokeneempi toveri Pietilä, jolla oli vahva käsitys miten töitä pitää tehdä.

Lukion jälkeen sain unelmaduunin, sain palkkaa siitä, että harrastin järjestötoimintaa. Nuorena ihmisenä ilman omaa elämää alkoi järjestötyö saada enemmän ja enemmän aikaa ja ylpeänä kyllä jälkeenpäin voi sanoa, että oi niitä aikoja. Nuoremmat toverit ovat varmasti jo kyllästymiseen asti kuulleet kommentteja; kyllä meillä vaan aikasemmin...

Viimeiset vuodet on mennyt lähinnä varjoissa hiippaillen ja taustalta tukien. Silti nyt se yksi aikakausi on lopussa. Vaikka kyllä mut saa kettingeillä laittaa kiinni, että seuraava liittokokous jäis väliin. Tai että en osallistuisi Tallinnan opintomatkalle.

Onneksi liiton glögit osuu sopivasti tälle viikolle, toivottavasti toverit näemme siellä!