Yhdet häät ja yhdet hautajaiset

Viikonloppuna haudattiin jo seitsemän vuotta sairaalan vuodeosastolla ollut Aino-tätini. Oikeastaan Aino-täti oli isotäti, se oli mummon sisko. 

Aino-täti on aina ollut vanha, niin kauan kun muistan. Se asui ennen 
terveyskeskukseen muuttoa Kalle-enon kanssa Hevossuolla, noin 25 kilsaa
Kiuruveden keskustasta. Ja sillä oli aina mustat kumisaappaat jalassa. Kun pikkutyttönä aloin maalla käymään, se oli jo yli 60. Se esitteli aina kaikki reseptinsä
ja lääkkeensä. Ja otti aamuisin hota-pulveria päänsärkyyn. Jossain vaiheessa päivää, kun se päätä alkaa kuitenkin 
särkemään.

Aino-tätin poika Erkki oli mun kummisetä ja kun Erkki-serkku kuoli 17 vuotta sitten
aivokasvaimeen, Aino-täti menetti elämänilonsa. Niinpä siis olen joutunut
seuraamaan lähinnä mummon kautta sitä taistelua, jota tätin kanssa on käyty.

Jokakesäisillä maallakäyntireissuilla olen taistellut itseni kanssa ja saanut purra
hammasta, kun Aino-tätiä ollaan käyty vuodeosastolla katsomassa. Itku on päässyt joka kerta, niin surulliseksi on mieli tullut. Vanhukset makaavat sängyissään, kun eivät poiskaan pääse.

Kerran päivässä pääsee katsomaan ikkunasta ulos. Kaikki ovat vaipoissa, kun
hoitajilla ei ole aikaa käyttää vessassa. Enpä ihmettele, että Aino-täti oli tyytyväinen viimeisenä iltanaan. Se tiesi etukäteen, että lähtö on lähellä ja oli helpottunut.

-----------------------------------------------------------------------------------

Tänään sain myös kutsun vuosisadan Matti ja Mervi -pariskunnan häihin. Tiesin, että kutsu oli ehkä odotettavissa, mutta nyt se on silti todistettavasti olemassa, Tessa ja Sami menee naimisiin. Onneksi olkoon vaan teille ja yrittäkää nauttia myös niistä järjestelyistä...

Bussikyytiä ja penninvenytystä

Kuljin bussilla töihin, niin yleensä aina aamuisin. Tänä aamuna oli bussi täynnä ja vein viimeisen paikan. Muutaman pysäkin päästä jo eläkeikään pääsyt rouva tuli kyytiin. Kukaan ei tehnyt elettäkään päästääkseen mummon istumaan. Pomppasin pystyyn ja tarjosin automaattisesti paikkaani. Mummo siunaili ratikkahalleille saakka, kuinka on niin mukavaa, että nykypäivänä vielä löytyy nuoria, jotka osaavat käytöstapoja. Mä olin itekin hämmentynyt. Eikö ihmiset sitten oikeesti enää toimikaan maalaisjärjen mukaan?

**********************************************

Muutama kuukausi sitten jonotin Prisman kassalla. Kiinnitin huomiota jonossa edellä olevaan 40v naiseen, joka pelokkaana tarkkaili kassan summaa. Ja niinhän siinä kävi, että 30 senttiä jäi puuttumaan. Nainen tuskaili naama punaisena mitä ottaisi pois, kaikki oli kuulemma tarpeellista. Kaivoin lompakon ja annoin puuttuvan rahan. Nainen kiitteli kymmeneen kertaan ja kassan täti antoi muovikassin ilmaiseksi. Oli kuulemma harvinaislaatuista tämä tällainen käytös.
Ihme homma.

**********************************************

Joulun alla mietin paljon hyväntekeväisyyttä, ympäristönsuojelua ja sitä kuuluisaa maailmanpelastusta. Kun tajuaisi omassa päässä, että ehkäpä se todellakin on ne pienet teot, jotka asioita vie eteenpäin. Jospa ottaisi taas käyttöön sen yhden teon päivässä. Eipä niitä kai niin hirveän vaikeaa ole löytää ja tehdä.

Vihdoinkin lunta

Ja toivottavasti sitä on vielä huomennakin ja ylihuomenna.

Viikonloppu meni siivotessa ja miten ihanaa olikaan, kun sitä lunta vihdoinkin alkoi sataa. Lauantaina piti lähteä kävelyllä, että Mimosa pääsi liukurin kanssa mäkeen. Meidän pihoilla, kun sitä oli niin vähän, että muutamalla laskulla sai hiekat esiin.

Lumiukkojakin lapset pyörittelivät parkkipaikkaa vahtimaan.

Ja kun tuli lumi, tuli myös Mikko Alkio Vantaan Sanomiin. Ja varmaan se on muissakin lehdissä mainostanut. Mainoksen ideana oli "Pitääkö myös pääministerin tulla SAKsta, presidentti on jo sieltä? Ja kylläpä mieltä lämmitti, kun tyyppi (olmikos se oli?) on ymmärtänyt jutun idean.

Uskomatonta, miten Vanhanenkin jaksoi vänkyttää kepulaisista SAKn jäsenistä? Missä ne kaikki sitten on? Miksi ne kaikki ammattiliittojen johtopalleilla olevat ihmiset ei ole kepulaisia? Voiskohan mitenkään johtua siitä, että niitä kepulaisia on sittenkin aika vähän. Ja ne työreformin sivut kummittelee siellä komerossa...

Viimeiset kolme päivää olen heilunut mopin varressa ja puunannut kotia. Miten nopeasti sitä vieroittuukaan tästä rakkaasta tietokoneen kapistuksesta. Ja näistä blogeista. Onneksi.

Ei tippa tapa

Töissä kuuntelen koko päivän radiota. Ja, varmaankin radion hinnan takia, vain yksi kanava kerrallaan kuuluu ilman suhinoita. Tällä viikolla se kanava, joka on sattunut kuulumaan, on suoltanut tunnista toiseen tipatonta tammikuuta.

Hakaniemi työpaikkana on aiemminkin antanut aihetta ajatella omaa alkoholinkäyttöä, siellä kun olisi seuraa aina tarjolla. Monesti olenkin todennut, että on hyvä kun on pienen lapsen äiti. Voi kieltäytyä helposti kaikista ylimääräisistä reissuista vain syyttämällä lasta tai sitä lasten hoitoa.

Mitä se sitten onkaan sille raavaalle miehelle, jota toverit höykyttää tossun alla olosta, jos Juttari ei kiinnosta. Kaikki tietävät ainakin muiden suusta kuultuna "pitkät ja kosteat lounaat", jossa asiat sitten sovitaan. Tai ne "yhdet" työpäivän jälkeen.

Ja kun touhua on jatkunut vuosia, tulos on nähtävissä. Suurimman osan liittojen toimitsijoiden, mutta myös toimistotyöntekijöiden henkilökohtaisiin koulutus- ja oppimissuunnitelmiin pitäisi lisätä liikkumisen ja oikein syömisen ja juomisen opetteleminen.

Hakaniemeen tulo toi minulle melkein kymmenen kiloa lisää, enkä varmasti ole ainoa. Mitä ihmettä siis pitäisi tehdä? Kyse on kuitenkin vallitsevasta toimintatavasta eikä vain henkilökohtaisesta valinnasta.

Juttarin keittiöstä kielletään voi, kerma ja ne rasvaiset pizzajuustot. Joululounaille ja työntekijöiden läksiäisiin porkkanamehua drinkkilasiin, naposteltavaksi kukkakaalia ja ruuaksi kasvissosekeittoa. Kokouksiin syötäväksi vain hedelmiä ja näkkileipää ilman voita. Kahvin kanssa vain kevytmaitoa. Juttariin pakolliset jumppatuokiot tunnin välein. Ja maailma pelastuu...