Lasten työpäivä ja aikuisen

Talviloman jälkeen Mimosa palasi taas takaisin normaaliin päivärytmiin ja joka-amuiseen tarhaan kipittämiseen. Aina pidemmän poissaolon jälkeen on aamuisin vaikeaa. Nyt jostain syystä olikin helppoa ja itsekin kummastuin mistä nyt tuulee.

Meillä on aina samanlainen rituaali. Ovesta sisään, lapseen iskee laiskuus ja äidillä on kiire. Äiti hoputtaa riisumaan ja vilkuilee epätoivoisesti kelloa ja sen viisareita. Lapsi yrittää viimeiseen asti pitkittää yhteistä hetkeä. Yhdessä katsotaan kalenterista mitä on ohjelmassa, halataan ja toivotetaan hyvät tarha- ja työpäivät. Ikkunasta vielä vilkutetaan, että jää hyvä mieli molemmille. Vanhassa tarhassa oli mukava tulla, kun oli aikuinen ottamassa vastaan. Jos oli asiaa tai kuulumisia, oli helppo ne kertoa puolin ja toisin.

Nyt on isojen ryhmä, jossa on mukana vain viisi- ja kuusivuotiaita. Onkohan nämä lapset jo tarpeeksi isoja vain putkahtamaan ovesta sisään? Moni lastaan tuovista vanhemmista vain tyrkkäävät jälkikasvunsa ovesta sisään ja lähtevät pois. Ja tänään taas jäin ihmettelemään, miksi ihmeessä? Minä ainakin haluan varmistaa, ettei Mimosa jää yksin leikkien ulkopuolelle jo heti aamusta. Eikä se elämä ole siitä minuutista tai kahdesta kiinni, vaikka aina joskus siltä tuntuukin.

Käymme säännöllisin väliajoin keskustelua Mimosan kanssa siitä, miksi tarhassa pitää käydä. Olen yrittänyt selittää, että se on lasten työtä se leikkiminen ja tarhassa puuhastelu. Vaikeuksia tuottaa mummon eläkkeellä olo ja se, että mitäs se mummo sitten tekee työkseen. Ja miksei muka voi sinne mummolaan mennä hoitoon.



Kaikkine puutteinensa ja henkilöstövajauksinensa olen kunnallisen päiväkodin vahva kannattaja. En usko, että missään muualla lapsi oppii samanlaisia taitoja, niin motorisesti kuin henkisestikin. Jo nyt tarhassa on muodostunut vahvoja ystävyyssuhteita ja onpa se ensimmäinen ihastuskin löytynyt. Kotona keskustellaan siitä, miksi neekeri on haukkumasana ja siitä tulee tarhakaveri Hulalle paha mieli ja miksi Gerli ei osaa kunnolla suomea. Tai miksi jotkut pojat haukkuu sitä Moonikaa läskiksi. Enpä usko, että asioita tarvitsisi selittää, jos kotona lapsen kanssa kökkisi.

On totta, että nykyisessä päivähoitojärjestelmässä on kehittämisen varaa. Silti pitäisi muistaa kertoa myös niitä menestystarinoita. Niitä mukavia tarinoita toimivasta kunnallisesta palvelusta, jota on ilo käyttää.

Pullaa ja pulkkamäkeä

Sunnuntaina oltiin Sotungissa laskiaisriehassa, Antin juontokeikalla tukena. Tapahtuma oli Vantaan TUL:n järjestämä ja keräsi satoja ihmisiä. Vaikka Hakunilassa olen asunut yli kymmenen vuotta, en ole ikinä nähnyt yhtä paljon ihmisiä paikalla.

Mukavaa oli, kun aurinko paistoi ja lämmitti. Grillimakkara tuoksui hyvältä, vaikka makkaraa en kyllä olisi suostunut syömään. Ihanaa oli nähdä muutamia ala-asteelta asti tuttuja kavereita, joiden kanssa aina luvataan kyläillä ja "käydä lounaalla". Ja ikinä en saa aikaiseksi. Suurin osa asuu vielä Hakunilassa ja kylläpä olisi niin helppoa hypätä bussiin ja mennä kahville. Mutta ei. Aina sitä keksii itselleen tekosyitä jos jonkinlaisia.

Vaalitouhuihin on kyllä höyrähtänyt ihan täysin. Lähes 16 tuntia päivässä pyörii ajatukset vaalien ympärillä. Jos ei päivittele nettisivuja, kalenteria tai pyörittele talousasioita, kyttää lehtiä, nettiä ja telkkaria uusista uutisista. Kylläpä on elämä kaukana niiden koulukaverien elämästä.

Pitkästä aikaa olivat tytöt puhuneet baariin lähdöstä. Ja jos mulla ei oo sillon 17.3. mitään, olisin lämpimästi tervetullut. Eipä mulla sillon oo mitään...

Aika marginaalisen joukon sitä kuitenkin loppujen lopuksi tavoittaa, teki mimmosen kampanjan tahansa. Vaikka Antilla on kohta 7000 ihmistä plakkarissa, on se kuitenkin Uudenmaan mittakaavassa helvetin vähän. Toisaalta joko meidän mainokset lehdissä on isoja tai graafikko onnistunut luomaan oikean ilmeen, kun ihmiset muistavat ja tulevat kertomaan nähneensä mainoksen lehdessä. Semmonen tuntuu aina mukavalta, kun meidät on nähty.

Mimosa alkaa jo olla aika myrtsinä, ihmettelee eikö se Antti jo mene sinne eduskuntaan, kun alkaa tää vaalitouhu jo kypsyttää. Monesti se kuitenkin iltaisin ottaa omatoimisesti nenäliinapaketit ja tarrat esiin. Toisaalta hellyyttävää ja toisaalta peiliin katsomisen paikka. No, onneksi meitä on tässä perheessä kaksi aikuista. Ja ymmärtävät isovanhemmat.

Myrsky vesilasissa

Punainen Myrsky ja samalla Laulu Palaa -risteily on takana päin. Ja ihan hävettää sanoa, multa jäi työväenlaulut laulamatta.

TODELLA pitkästä aikaa pääsi nauttimaan toverien seurasta, ainakin kohtalaisesta ruuasta ja siitä, ettei puhelin soinut ja excel-taulukko kummitellut päivityksiään.

Pääsin myös osallistumaan Demarinuorten vaalikampanjan avaukseen, josta kyllä paikallinen media oli yllättävän vähän kiinnostunut. Pallot kädessä kuljimme pitkin Turun ostoskävelykatua ja kun megafonin ääni alkoi kuulua, innostuin. Jee, vaikka meitä ei ole kuin nelisenkymmentä, ainakin me pidetään meteliä. Mutta lyhyeen loppui innostus. Se megafoni olikin turkistarhauksen vastustajilla. Vaihdettiin silti parit flaijerit.

Tori oli hiljainen ja ihmisiä sai etsiä. Silti se kampanja on nyt virallisesti avattu ja innolla odotan tulevia telkkari- ja radiomainoksia.

Laivalla olisi ollut ohjelmaa, jos olisi ollut vastuuntuntoinen osallistuja ja kurkkaillut välillä sitä lärpäkettä, joka kuoressa lippujen mukana tuli. Uusi kokemus oli myös hytti autokannen alapuolella, siellä sikaosastolla. Tosin hyvät bileet siellä ainakin aamuyöstä oli. Tai siis niin ne muut kertoi.

Vesi maistui sunnuntaina kotimatkalla ja junassa oli mukava nollata mennyttä viikonloppua. Matkaseura oli mitä mahtavinta ja nyt jaksaa taas painaa nämä viimeiset viikot.

Antti oli viettänyt vissiin hiljaisen viikonlopun, koska puhelin lauloi ja hommia tuli koko viikonlopun edestä. Aamu alkoi nettisivujen päivittämisellä ja Kristallipallon äänestyksellä. Tästä se taas lähtee.

Pahasti kyllä vaikuttaa siltä, että se 19.3. alkava loma tulee tarpeeseen. Pitää nimittäin juhlia aika paljon, kävi niin tai näin.

Vaalitouhuilua

Oman blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, kaikki luppoaika kuluu nykyään Antin vaalitouhuja pyöritellessä.

Nää on ehkä mun neljännet eduskuntavaalit niin, että voin sanoa olevani tosissani mukana. Ja kyllä sitä on mukava huomata, että ihminen on oppiva eläin. Viime vaaleissakin tehdyt hölmöilyt on vielä mielessä ja niihin on osattu vähän paremmin ennakoitua. Edelleenkin on kampanjan varrella jäänyt paljon hampaan koloon seuraavaa kertaa varten.

Ja tulihan ne pakkasetkin. Mitäs se vaalikojulla seisoskelu olisi ilman kahta villakerrastoa lisättynä toppahousuilla ja nahkarukkasilla, joiden kanssa on todella näppärää jakaa niitä käyntikortteja.

Edelleenkin rintaani röyhistellen kuuntelen kehuja nenäliinojen näppäryydestä ja laatikoiden vähetessä täältä kotoa, alkaa kotikin näyttää jo taas kodilta. Tosin varastosta en puhukaan mitään.

Viime viikon lauantai oli taas hyvä esimerkki niistä oppimisen paikoista. Jos Antin kanssa kahdestaan kiertää ympäri Vantaata vielä Mimosaa perässä raahaten, ei aikataulujen pysyminen ole käytännössä mahdollista. Mukavaa silti oli ja tosiaan se 800 ihmistä saavutettiin kahdessa ja puolessa tunnissa. Mahtavaa.

Ja mä olen edelleenkin säästynyt niiltä jalkautumisen nurjilta puolilta, eli vastaan on tullut vain niitä ihmisiä, jotka kehuvat nuorta intoa ja osaamista. Ja kyllähän me näytetään hyviltä yhdenmukaisissa liiveissä ja hymyt naamalla. Jes!