Lähtekäämme metsään...

Oltiin viikonloppuna mummon ja papan kanssa Hyvinkäällä sienimetsässä. Pääsishän sitä lähempänäkin, mutta kun sienituntemus on vähän heikonlainen. Noloa oli kävellä mummon kanssa ja kysellä, että mikähän tämä mahtaa olla. Kanttarelli olis ollu ainut, jonka sata varmasti tunnistin. Niitäpä ei sitten löytynytkään. Kärpässieniä löysin, mutta kukas niitä nyt poimis.

Hirvikärpäset ällötti. Yritin taistella naurua vatsaan, kun Mimosa tillitti pienimmästäkin ötökästä ja koko ajan huitoi hirviampiaisia, jotka kuulemma yritti lentää silmälaseihin. Huomaa, että on tyttö kerrostalossa kasvanut.

Viime viikonloppuna olin Kiljavalla SAKKIn 20-vuotisbileissä. Tuli laulettua kurkku käheäksi ja nukkumaan pääsin ennätyksellisesti vasta puoli kuuden aikaan. Kiitos vaan mukavasta illasta tovereille, ja suudelmia Saulille =)

Jälleen kerran tuli todistettua sanonta - kerran SAKKIlainen, aina SAKKIlainen -. Vaikka kuinka pitkä aika ihmisillä oli hallitus- tai työntekijäajastaan, silti palava into SAKKIlaisuudesta on säilynyt. Olin kuuntelemassa 90-luvun alun hallitusten muisteluita ja edelleenkin ihmiset muistavat silloisia taisteluita. Sain myös vihdoin nähdä legendaarisen SAKKI-lypsyn. Siinä on haastetta kerrakseen nykyisille toimijoille.

Olin myös mukana kahdessa kyläpäivässä, Koivukylän Vallattomassa yössä ja Länsimäki-päivässä. Koivukylässä oli jälleen kerran mahtava tunnelma. Vaikka vähän tihutti vettä, oli bändi loistava ja ihmisiä paikalla paljon. Länsimäessä taas satoi vettä kaatamalla ja koko tapahtuma jäi vähän torsoksi.

Vaikka kuinka on hyvä juttu, että puolueen sisällä käydään vilkasta keskustelua ja näissä blogeissakin ihmiset pääsee avautumaan ja tilittämään, mikään ei silti voita oikeaa ja aitoa kontaktia tavallisen kaduntallaajan kanssa. Se, että pääset tuiki tuntemattomalle perustelemaan oman uskosi ja sitoumukseksi. Ja jos vielä tunnet saaneesi lampun syttymään, mikä riemun tunne.

Vantaalla käynnistellään taas demariakatemialle jatkoksi kunnallisvaalikoulutusta, josta olen kyllä ylpeä. Ensimmäinen virallinen startti on 27.10., teemalla 365 päivää kunnallisvaaleihin. Sitä odotellessa.

Syysplunssaa

Kesä meni ja aurinkoisiakin päiviä oli. Sitten kun meni töihin.

Elokuu sujahti ohi kuin huomaamatta ja syyskuu tuli, tuoden tullessaan jokaisen äidin painajaisen; lasten synttärikutsut. Pidän ruuanlaitosta ja pienestä piipertämisestä. Pidän lapsista ja erilaisten juhlien järjestämisestä. Silti varsinkin nämä alle kouluikäisten juhlat on kyllä jostain hyvin läheltä tulisia hiiliä.

Kutsuja oli kiva näpertää ja vaikka Mimosan "plunssa" ja oma elämää kauheampi räkätauti oli päällä, oli silti mukava suunnitella ja toteuttaa rimpsessahörhötyksiä.

Mutta kun kello koitti kaksi ja ihanat lapsukaiset saapuivat... Oltiin etukäteen jo pistetty raja, että vain kuusi kaveria saa kutsua. Ja silti meinas itku päästä. Meteliä oli enemmän kuin laki sallii. Ja Jussin taikatemput sai suuret suosionosoitukset. Puolen tunnini jälkeen oli kaikki keinot jo käytetty ja tuntui, että on pakko turvautua videoon.

Ihme homma, ettei nykyään kakarat osaa itsekseen leikkiä. En mä muista, että mun lapsuuden synttäreillä ikinä olis ollu aikuisia mukana leikittämässä.

Eilen oli virallinen Mimosan syntymäpäivä eikä ole vielä vuottakaan mennyt, etten muistelisi sitä ensimmäistä päivää Kätilöopistolla, kun telkkarista kateltiin tornien kaatumista. Silloin pyöri mielessä millaiseen maailmaan sitä lapsensa on saattanut.

Melkein yhtä mullistava tapahtuma oli tänä vuonna päivää ennen syntymäpäivää. Se suuri ja kuuluisa Lahden tulevaisuusfoorumi. Ihmiset varmasti odottivat paljon. Minussa asuva kyynisyys täytti mielen ja uskon, että vaikka erilaiset vapaamuotoiset kokoontumiset antavat ihmisille paljon, kyllä se kova työ vaan tehdään ihan jossain muualla kokoushuoneissa.

Kävin Hannan blogissa lukemassa kirjoituksen, joka oli suoraan omista ajatuksistani.

Pitää tehä jotain ihan ite.

Kesä ja kärpäset

Viimeinen viikko lomaa kuluu hurjaa vauhtia ja ajatukset harhailee jo työpaikalla. Jäin suoraan ratkaisevasta valtuuston kokouksesta lomalle eikä mitään oikein ehtinyt laittaa kunnolla kesäteloille.

Enpä muista milloin olisi ilmojen kanssa ollut yhtä huonoa tuuria. Ensimmäinen viikko oltiin Pohjantähti-leirillä Kisakeskuksessa ja siellä paistoi aurinko, niin kuin aina. Lopun aikaa onkin sitten saanut iloita muutaman tunnin mittaisista pilkahduksista.

Muuten kesälomalla on ollut mukavaa. Käytiin pakollinen käynti Savon mualla, Kiuruveellä, vaarin luona ja samalla reissulla jäätiin kolmeksi yöksi Rauhalahteen. Löydettiin loistava camping-alue, meillä oli lainassa appiukon asuntoauto.

Koko perhe ihastuttiin täysillä asuntoautoiluun. En ole ikinä tuntenut mökkeilyä omakseni ja hirvittää ajatellakin, että näiden sadan neliön lisäksi pitäisi toistakin huushollia värkätä. Nyt ei puutukaan enää kun 20 tonnia, että saisi edes käytetyn karavaanin. Että se siitä. Toivotaan, että appiukon suosio jatkuu tulevaisuudessakin ja auton saisi käyttöön vaikka vaan viikoksi kesässä.

Olen myös unelmoinut kuivausrummusta. Sitäkään en ole aiemmin kaivannut, mutta yritäpäs pestä 8 koneellista pyykkiä, kun kuivaukseen on kaksi telinettä ja ilmankosteus jo valmiiksi hipoo sataa. Myönnän olleeni energiantuhlaaja, kun pidin saunaa päällä, että vaatteet olisivat edes joskus kuivat...

Oltiin myös ekaa kertaa Valkeakoskella Työväen musiikkijuhlilla, dayn porukan kanssa. Ja mukavaa oli. Meillä oli Daamien keikkakin lauantaina ja ihmeellisen vähällä jännityksellä selvisin. Mukavaa oli, kun ei ollut itse järjestämässä mitään ja pysyin poissa myös keittiöhommista. Tosin Mimosan ikävöinti aiheutti kyllä huonoa omaatuntoa, mutta eipä ihme. Onhan se ollut jo reilusti yli kuukauden pois tarhasta, pelottaa jo valmiiksi mitä tarhaan takaisinmeno teettää.

Aina pitää löytää positiivisia puolia.

En ole palanut kertaakaan vesirakkuloille tänä kesänä. Aurinkorasvaa ei ole kulunut nimeksikään. Kaasua ei ole tarvinnut grilliä varten ostaa vielä kertaakaan lisää. Mimosaa ei ole tarvinnut vahtia hukkumisen, auringonpistoksen tai palamisen varalta.

Tällaista se on se Suomen kesä.

Neuvottelun kiihkoa

Liittokierros ja sopimusneuvottelut! Viimeinen kaksi viikkoa on töissä kulunut neuvottelujen edistymisestä seuraillessa, tai pikemminkin odotellessa. Päivä päivältä pienempien alojen toimitsijoiden mustat silmänaluset kasvaa. Helsingin majoituskapasiteetti paukkuu ja sisseimmät neuvottelijat on pistetty miniristeilylle yöpymään. Keskiviikkoisen valtuuston kokouksen seuraaminen oli kyllä sitten siistiä.

Mun metalliin töihinmeno sattui sopivaan aikaan. Inhottavaahan se on, että tupo jäi vain haaveeksi, mutta todella mielenkiintoista nähdä aitiopaikalta, miten näinkin isossa liitossa neuvottelut tapahtuu.

Osittain viime viikosta johtuen tuntuu, ettei viikonlopun kahden päivän mittainen vapaa riitä millään. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja sitten odottaa viiden viikon kesäloma. Onneksi kaikista venkslailuista huolimatta meillä on neljä viikkoa samaan aikaan lomaa. Kaikki suunnitelmat on auki ja toivottavasti pystynkin pitämään avoimen mielen. Mikään ei ärsytä enempää kuin stressi siitä, mitä kaikkea pitää ehtiä loman aikana tekemään.

Ensimmäistä kertaa Vantaan kaupunki tarjosi mahdollisuutta säästää kesän päivähoitomaksuissa järkevällä tavalla. Jokainen vapaa viikko kesäkuun alusta elokuun puoleen väliin on ilmainen. Niinpä siis mekin päätettiin pitää Mimosa 8 viikkoa kesälomalla. Ensimmäiset kaksi viikkoa avittaa muutamana päivänä mummo. Ja kylläpä huomasi, miten on vanhemmat saaneet järjestettyä lapselle hoitoa. Tällä viikolla Mimosan 20-päisestä tarharyhmästä jäljellä oli enää kuusi, ensi viikolla jatkaa enää kaksi. Loistava systeemi ja onnittelut sille, joka idean on keksinyt. Hoitajatkin saavat joskus pitää lomansa rauhassa ja varmasti ne lapset, jotka kesällä tarhassa päivänsä viettävät, saavat erikoispäiviä retkineen ja erikoisohjelmineen.

Mukavaa, että on välillä jotain hyvääkin sanottavaa siitä kunnallisesta päivähoidosta, jota puolustan hamaan loppuun saakka.

Savutonta vaiko unta?

Istuin Vantaan Ammattiopisto Varian johtokunnan kokouksessa ja asialistalla oli mm. oppilaitoksen järjestyssäännöt. Ja niistäkös keskustelua riitti.

Uutena asiana edelliseen verrattuna oli listaan otettu "Varia on savuton oppilaitos." Oppilaitoksen rehtori sekä muutama toveri oikealta olivat aidosti sitä mieltä, että kun säännöissä lukee ettei saa polttaa, ei ihmiset silloin polta.

Yritin kysyä, että missä ne 1000 opiskelijaa sitten käy vetämässä sen tupakkansa, kun todellisuus ei tule muuttumaan. Ongelmaa ei vaan kuulemma ole. Kun asiaa on positiivisessa hengessä jo opiskelijoille opetettu. Ja eihän alle 18-vuotiaat saa edes lain mukaan polttaa. Ja tupakkalaki kieltää niin silloin ei tule ongelmaa.

Mä olen ensimmäisestä kokouksesta asti saarnannut rehtorille siitä, kuinka opiskelijat ja koulun henkilökunta pitää ottaa mukaan kaikkiin tämmösiin, että jo valmisteluvaiheessa saadaan ihmiset sitoutettua. Iso askel tultiin taaksepäin ja sain taas muistutuksen siitä, että kyllä ollaan kaukana oikeasta kehittämisestä. Turhaa on ollut tämäkin lähes kolmen vuoden paasaus.

Opiskelijoille sentään oli suunniteltu muokattavan rautalankaversio, josta tyhmempikin ymmärtää, mitä rehtori on ajatellut sääntöjen tarkoittavan.

Ärsyttää!

Viisufiilis hukassa

Jossain se vaan vielä odottaa ilmaantumistaan.

En mä ikinä ole ollut mikään mieletön fani ja kaikesta huolimatta Lordin Hard rock hallelujah kuulostaa ihan yhtä kamalalta kun sen ekaa kertaa kuuli. Tosin tätä ei uskalla Mimosalle sanoa, se näyttelee auton ikkunasta loordimerkkiä kaikille ohi ajaville autoille aina kun radiosta kajahtaa tuttuja säveliä.

Veikkaan, että euroviisujen järjestäminen Suomessa on harvinaista herkkua ja kai tästä pitäis jotenkin olla innostunut. Kyllä mä varmaan lauantaina töllötän lähetystä. Ja kai sitä on pakko vääntäytyä Espalle ainakin tsekkailemaan jos vaikka Mimosalle olis nähtävää.

Ehkäpä itse laulamisesta innostuneena euroviisut ottaa enemmän päähän. Monet biisit ja esittäjät on niin heikkoa tasoa, että ei sillä laulamisen taidolla ainakaan voitto irtoa. Ja siitähän kuitenkin pitäisi olla kyse, Euroopan laulukilpailusta. Muutaman videon nähneenä voisi luulla, että palkintoja jaetaan myös sarjoissa: Kenellä on pienimmät pikkuhousut, kenellä isoimmat silikonit ja kuka osaa laulaa mahdollisimman vähällä sanavarastolla.

Toinen kummastuksen aihe on mulle aina ollut se, miksi eurooppalaisessa laulukilpailussa on maita Euroopan ulkopuolelta. Jos joku viisaampi oaa kertoa, olkaa hyvä.

Yksi valopilkku löytyy. Sattumalta osuin Yen kanavalle katsomaan ohjelmaa, jossa oikeat muusikot ( mm. Kuustonen ja Kettunen ) tekivät täydellisen euroviisubiisin. Tää on kaikessa karmeudessaan niin mahtava, että mä annan ainakin täydet pisteet. Jari Sillanpään mieletön esitys löytyy täältä.

Suru sydämen

Läheisen ihmisen suru on aina vaikea kohdata. Miten osaisi auttaa, miten lohduttaa? Mitkä sanat sanoa, mitkä jättää lausumatta? Miten tukea tuppautumatta?

Jokainen meistä käsittelee surua eri tavalla ja tarvitsee siitä selviytyäkseen omat keinonsa. Se tekeekin asiasta vielä vaikeamman. Miten ymmärtää toisen tuskaa, kun ei itsekään asiaa pysty täysin tajuamaan?

Puutarhaunelmia

Käytiin tänään Backaksen puutarhamessuilla. Mä olen aina ollut innoissani kukkien laitosta ja vaikka mimmosia ideoita pyörinyt päässä ja nyt kun ensimmäistä kertaa eämässä on omaa pihaa edes sen muutaman neliön verran, olin tuolla suurten 
ruukkurivistöjen keskellä kuin lapsi karkkikaupassa.

Kun neliöitä on niin vähän, haluaisi jokaisen sentinkin olevan hyötykäytössä. Yrttejä haluaisin ja nurmikkoa ja vähän kukkiakin. Ja tietty pitää olla tila grillille ja puutarhakalusteille.

Olen jo useamman vuoden imenyt itseeni kaiken maailman jokakodin asuntomarkkinat, innot ja pionit. Yhä enemmän on kehotettu ihmisiä käyttämään ammattiapua. Pihasuunnittelijan kanssa saisi varmasti enemmän irti. Mutta kylläpä on kynnys korkea ulkopuolisen palkkaamiseen.

Siivousapuakin olen joskus miettinyt ja puhuttu isommallakin porukalla siivousringin perustamista. Silti se jotenkin kalskahtaa. Enkös minä nyt itse osaa siivota? Eikös se kuulu jokaisen naisen tehtäviin pitää oma kotinsa kunnossa? Ja sitten kun neljän tunnin uurastuksen jälkeen tulee vieraita, voi pahoitella kun ei ole oikein ehditty siivoilemaan...

Sama se on pihan kanssa. Vaikka innolla esittelen omaa pihaa, ensimmäisenä aina totean, että ei ole oikein ehditty vielä laittamaan...

Jotenkin se siivoojan tai suunnittelijan palvelusten ostaminen tuntuu epämukavalta. Kai siihen liittyy itsensä rinnastaminen niihin työläisiin, joilla ei voi olla varaa siivoojan palkkaamiseen. Auringon paljastamia likaisia ikkunoita katsellessani valtaa ahdistus edessä olevasta työstä. Fiksuhan sitä on, jos toisen ihmisen palkkaa tekemään ne ikävät hommat.

Kotitalousvähennys toisi aimo annoksen rahaakin palkkaamista varten. Silti, kun kuulee jonkun käyttävän siivoojaa, ensimmäinen mieleen juolahtava ajatus on jotain muuta, kuin onpas sosialidemokraattinen ihminen kun lisää työllisyyttä...

Siis kunnes valta, on työväellä...

Eilen oli yhdistyksen kokous. Läsnäoloni laski osallistujien keski-ikää noin kymmenellä vuodella. Silti viesti vaaleista keskusteltaessa oli selvä. Ottakaa nuoret valta. Ei me ukot enää jakseta.

Kuunnellessani tarinoita vuoden -75 vaaleista, mietiskelin, mitä se valta sitten omalla kohdallani voisi tarkoittaa. Kotikylässäni Koivukylässä kaksi vierekkäistä yhdistystä on päättänyt lyödä hynttyyt yhteen. Sama ajatus tuli esille myös Länsimäessä. Mikä järki on kituuttaa kolmea yhdistystä samalla palvelualueella, kun joka paikassa ongelmat on samat? Vai onko se valta sitä, että säilyttää sen oman yhdistyksen puheenjohtajan paikan? Tuoko se titteli tosiaan sen vallan?

Ilonpilkahduksiakin on. Ovat päättäneet järjestää yhteisen vappubrunssin. Ehkäpä se on askel yhteisen toiminnan suuntaan. Ja olihan se vaalivaunu Hakunilassa yhteisvoimin ylläpidettynä. Silti voi miettiä, kuinka paljon se asuntovaunu saa aikaan, jos ei sitä pystytä hyödyntämään näkyvyydessä muulla tavalla.

Jokaisessa keskustelussa, jota olen käynyt tai päässyt kuuntelemaan, suurin on hätä on se, että tarvitaan LISÄÄ IHMISIÄ. Nykyistä toimintaa on pidetty yllä vuosia ja vuosia, saldo on nähtävissä. Perustyöllä saadaan kymmeniä ihmisiä, jopa sata vuosittain liittymään Vantaalla jäseneksi. Ongelma vaan on se, että samaan aikaan tuplamäärä ihmisiä jää pois, kuolee tai eroaa. Suurin osa ihmisistä kuitenkin on passiivisia, epäilen syyksi houkuttelevan toiminnan puuttumista. Vaikka ne uudet jäsenet on tärkeitä, ei niitä vanhojakaan pitäisi unohtaa. Jos yhdistyksen toiminta rajoittuu pakollisiin kokouksiin ja muutamaan jalkautumiseen paikallisen kaupan edessä, onko ihme ettei uusia ihmisiä saada mukaan.

"Toiminnan pitää olla hauskaa", vanhat herrat sanoivat eilen. Ja totta tosiaan, enpä muista milloin viimeksi minulla olisi ollut hauskaa yhdistyksen toimintaa tehdessä. Viime aikoina kaikki aika meni eduskuntavaaleihin, mutta se oli oikeasti hauskaa, lopputuloksesta huolimatta. Niin yhdistyksen kuin nuortenkin kokoukset on lähes poikkeuksetta olleet aika rankkoja ja vaikka asiat pitäisi olla yksinkertaisia, ilmapiiri on todella kireä. Mitenkä sellaiseen touhuun kukaan täysjärkinen haluaisi mukaan?

Nuorten parissa on herännyt uusi taistelutahto järjestön uudelleen henkiinherättämisestä. Mitenkä tuo sama innostus saadaan kaikkiin niihin jo kaavoihin kangistuneisiin ja omilla urillaan pyöriviin työväenyhdistysten aktiiveihin? Tarvitaanko kunnallisjärjestön hengennostatusristeily, uusi kierros avaudu ja uudistu -tilaisuuksia vaiko lukittu tila, jossa jokainen on pakotettu keksimään tovereista myös jotain hyvää? Touhua yhden vuosikymmenen seurattuani, suurin ongelma meidän järjestöllä ei ole vastustajat vaan me itse. Aika menee keskinäiseen nahisteluun ja tyhjänpäiväisistä asioista taisteluun.

Todellakin toivon, että tämä vaalitulos on saanut ihmiset ajattelun ohella myös valmiimmaksi tekemään uusia asioita. Ratkaisu ei voi olla se, että "valta siirretään nuoremmille". Mikä ihmeen valta? Työväenyhdistyksen puheenjohtajan paikka vaatii helvetisti työtä ja pään täynnä ideoita sekä rohkeutta toteuttaa ne omat ideat.

Kevättä rinnassa

Voi, että mä rakastan aurinkoa. Varsinkin näin keväisin, kun ei naama pala. Voi olla täysissä pukeissa ilman tukehtumiskuolemaa ja ilman 50-kertoimen aurinkorasvaa. Jostain naistenlehdestä luin, että kaikille naisilla herää näin keväisin pesänrakennusvietti. Mä en kyllä usko, mutta jotenkin sitä tuntee itsensä nyt energisemmäksi. Ensimmäistä kertaa keväällä on oma muutaman neliön piha, jota rapsutella. Innolla odotan, mitä piha tuo tullessaan. Viherpeukalo syyhyää.

Viikonloppuna tein myös pitkästä aikaa pakastimen täyteen ruokaa. En muistanutkaan kuinka mukavaa puuhaa sekin on. Menetettyä aikaa Mimosan kanssa on kurottu takaisin ja pikkukokin kanssa on mukava puuhastella. 
Välillä aina unohtaa, että ikää on vain viisi. Tyyppi juttelee niin nasevia ja on niin iso.

Piti ostaa 7-8-vuotiaiden kevätpuku, että löyty sopiva. Ja ensimmäinen hammaskin vihdoin viimein alkoi heilumaan. Ja kohta se on jo eskarilainen. Hui kamala, miten aika menee nopeesti.

Vain elämää, ei sen enempää

Vaaleista on selvitty ja pakollinen pään tyhjennyskin (siis talviloma) pidetty. Paljon on saanut puhua ihmisten kanssa. Alkuviikko meni sohvalla loikoillessa ja tiedottomana telkkaria katellessa ja silloin oli ehkä parempikin olla vaan hiljaa.
Mutta nyt taas jaksaa jo analysoida.

Osalla mielessä on ollut niitä kuuluisia jälkiviisauksia, se on kumma miten jotkut ihmiset osaa pantata tietoa pitkään vain kertoakseen sen jälkeenpäin. Minulla jos löytyisi suuria viisauksia, kertoisin ne varmasti jo etukäteen. Osa taas on jo suunnannut katseen seuraaviin vaaleihin. Niihinhän ei ole enää kuin puolitoista vuotta.

Ja kylläpä itsetutkistelun paikka on. Koivukylässä ihmiset teki töitä ja silti äänestysprosentti hipoo kuuttakymppiä. Hakunilassa Oripuiston äänestysalueella jäätiin 57%, samanlaisia viestejä kantautui Korsosta. Kunnallisvaaleissa prosentti on muutenkin pienempi.

Koko kunnallisvaalien ja valittavien valtuutettujen merkitys kyllä häviää, jos ison lähiön asukkaista alle 40% käy äänestämässä. Voiko silloin enää puhua kansalaisten vaikuttamisesta? Tai voiko silloin enää katsoa demokratian toteutuvan?

Paljon myös odotan Iso-Antin työryhmältä. Ja ehkäpä sitäkin enemmän vielä jatkotoimenpiteiltä. Valitettavasti olen oppinut huomaamaan, että on niin helppoa "perustaa työryhmä" ja "tehdä selvitys", mutta sitäkin vaikeampaa ryhtyä radikaaleihin ratkaisuihin, joita selvityksen ja työryhmien yhteenvedot vaatisivat.

Surullista on myös se, että analyysia vaaleista ja omia mietteitä pitää tuoda esille MTV3:n ja Hesarin kautta. En tiedä johtuuko se siitä, että halutaan tuoda julki ettei SDP ole jymähtänyt paikoilleen. Vaiko siitä, ettei ihmiset usko asioiden menevän eteenpäin normaalia reittiä organisaatiomme hallinnon kautta.

Vaikka kyynikko olenkin, odotan innolla eri vaalianalyysikeskusteluja, joissa aion (ehkäpä sitten päätä seinään lyöden) tuoda esille omia ajatuksiani ja tulevaisuuden näkymiäni. Kyllähän todellisuus on se, että uusia ajatuksia ja uusia keinoja tähän työhön tarvitaan. Soppatykit, vaalimökit, ruusut ja kahvit on ihan jees. Mutta tarvitaan myös muuta. Tarvitaan niitä hulluja ideoita, joista ehkä jopa puolet saattaa toimia. Ja tarvitaan niitä hulluja ihmisiä, jotka ovat valmiita laittamaan itsensä likoon ja kokeilemaan niitä hulluja ideoita.

Ja tarvitaan myös niitä ihmisiä, jotka antavat tälle liikkeelle uudenlaiset kasvot. Niitä, jotka eivät ole jo keski-iän ylittäneitä miehiä. Niitä, jotka voivat uskottavasti puhua omalla kokemuksella pienten lasten kanssa elämisestä, pätkätyön tekemisestä, asumistuesta ja pakosta ostaa oma asunto. Ja ne ihmiset pitää löytyä muualtakin kuin esitteen kannesta. Niitä ihmisiä tarvitaan paikallisiin yhdistyksiin ja paikalliseen toimintaan.

Vastoinkäymiset on vain mahdollisuus oppia uutta.

Kaksi yötä vaaleihin on...

Viimeisetkin neäliinat on tarrotettu, kaiken kaikkiaan niitä on huomisiltaan mennessä jaettu lähes 13 500 pakettia. Viimeiset ruusut laputettiin äsken, niitäkin on tuhatkunta lähtenyt maailmalle ja 600 pusua. Ja 1000 pussia kukkasipuleita.

Lehteä painettiin 70 000, luukutettavia esitteitä 80 000 ja käsijakoesitteitä 20 000. Käyntikorttien ensimmäinen painos oli 5000 ja toinen 10 000.

Kävi miten kävi, mahtava kampanja saatiin aikaiseksi ja ei voi olla kuin tyytyväinen. Tosin, ehkäpä se hymy irtoaa paremmin, jos äänimääräkin tyydyttää.

Pitkä päivä siitä sunnuntaista tulee joka tapauksessa.

*****************************************************************************

Tuntui kummalta ajatella, kun tänään töistä lähdin, että loman jälkeen kun palaan takaisin, on vaalit ohi. Elokuusta asti on psyykannut itseään ja sitä Anttia. Maaliskuun 18. päivä oli niin kaukana, kun ensimmäistä kertaa istuttiin alas. Yli vuosi sitten. Ja nyt se päivä on käsillä.

Joulun jälkeinen aika on kulunut yhdessä hujauksessa. Samoin aika uudessa kodissa, tai uudessa työpaikassa.

Tai ehkäpä sitä itse on kehittänyt itselleen uuden aikamäärityksen, jossa viikot muuttuvat kuukausiksi ja kuukaudet puoliksi vuosiksi.

Enää ei Mimosankaan ikää laske kuukausissa tai edes puolissa vuosissa. Se on viisi, ennen kuin täyttää kuusi.

Musta on tosiaan tainnut tulla vanha.

Adrenaliinia muidenkin tarpeisiin?

Huh huh.

Perjantaina oli bileet Pinkussa. Kaiken vaalitohinan keskellä en edes muistanut jännittää. Paikalla oli mun mittakaavassa mahtavia esiintyjiä; Sami ja Maarit Hurmerinta sekä Freeman. Mä olin koko päivän ja oikeestaan koko viikon niin laput silmillä, etten oikeestaan edes tajunnut kun vasta pöydässä istuessani ja Maaritin laulua kuunnellessa, että tässä nää nyt on.

Ilta meni mukavasti ja jatkui pitkälle yöhön, olin vasta vähän ennen puolta neljää kotona. Istuskeltiin Mikan, Juhan ja Elsen kanssa ensin Pinkussa ja sitten Keisarissa. Eipä sielläkään ole tullut käytyä sitten ty:n pikkujoulujen joskus vuosia sitten. Nyt pysyttiin säädyllisesti yläkerrassa. Ja kylläpä silmiäni pyörittelin, kun tajusin taas olevani tooodella kaukana mua vain vajaa kymmenen vuotta nuoremmista.

Ja tajusin myös sen, kuinka mukavaa on olla polttamatta. Pitkästä aikaa olen ollut monena kapakkailtana peräkkäin polttamatta ja kyllä huomaa aamulla eron. Eikä sitä oikeastaan tee edes mieli, kun vieressä ei kukaan polta. On siitä Häkkisen pojasta ollut paljon apua.

**********************************************************

Vielä viisi työntäyteistä päivää edessä. Sunnuntai menee tulisilla hiilillä vaalilautakunnassa. Viime viikonloppu oli kyllä mieletön. Jotakin fysiologista mielipuolisuutta on kyllä ilmassa, kun tuntuu, että jostain vaan tulee se voima nousta jokaikinen aamu sängystä ja painaa lähes 12-tuntista päivää.

Lauantaina tehtiin melkein kellon ympäri hommia ja sunnuntainakin pelkästään nettisivujen päivittämiseen meni lähes 3 tuntia.

Silti tää vaan on ihan helvetin mukavaa. Sunnuntaina paistoi aurinko täydeltä taivaalta ja ilmassa haisi kevät. Onneksi ei ihan vielä nokka palanut.

Lauantaina kävi muuten hassusti, kun oltiin Espoossa. Oltiin menossa Espoontorille ja kummallekaan meistä ei tullut mieleenkään, että se vois olla kauppakeskus. Niinpä pyörittiin hulluna ympyrää ja ihmeteltiin, kun ei demareita näy...

Mukavahan se oli siellä toppahousuissa ja villasukissa pyöriä. Kyllä on Espoossa demareilla tässä suhteessa vaalityön kissanpäivät. Toisaalta, kun päivä on hieno, on tosi mukavaa olla pihalla.

Hiekkalaatikon ihmeellinen maailma

Koin taas pienen järkytyksen, kun vein Mimosaa tarhaan.

Todistin tilannetta, jossa Mimosa otettiin avosylin leikkiin mukaan ja kaksi muuta tyttöä jäi rannalle ruikuttamaan. Ja syy oli se, että näille kahdella tytöllä ei ole yhtä kalliita leluja kuin muilla tytöillä.

Pitää olla siis Baby Born -nukke, että pääsee sisäpiirin jengiin.

Mulla oli kiire bussille, joten jouduin jättämään tilanteen. Ja kiroilin mielessäni omaa tytärtäni. Miten ihmeessä se on voinut lähteä mukaan tommoseen juttuun?

Mä olen pienestä asti opettanut, että kaikkien kanssa pitää leikkiä ja vaikka muut keksisi mitä hölmöä, mukaan ei saa lähteä.

Mimosalla itsellään oli uudessa tarhassa alussa vaikeaa, joten luulisi sitä osaavan edes vähän sympatiseerata muita.

Illalla siis neitiä odottaa tiukat keskustelut...

******************************************************************************

Eilisaamulla olin jakamassa Antin kanssa appelsiineja Tikkurilan juna-asemalla. Hauikset on kipeinä laatikoiden kantamisesta, mutta taas kerran tuli todistettua ihan hullun idean toimivuus. 500 appelsiinia meni alle tunnissa, tosin mukana jakamassa olin myös toinen ehdokas, Kuusiston Merja.

Mieleen vaan jäi kummallinen tilanne. Kaksi naista olivat hyvillään, kun Merjan tukiryhmäläinen tarjosi piristäviä appelsiineja, kieltäytyivät kuitenkin ottamasta
esitettä. Jakajan mielestä käyttäytyminen oli pöyristyttävää ja törkeää. Kyllä nyt appelsiinin saamiseksi pitää mainos ottaa mukaan.

Meillä taas koko kampanjan lähtökohta on ollut yleinen näkyminen. Tottakai ehdokkaan mainostaminen on tärkeää, mutta ihan yhtä tärkeää on kertoa siitä, että vaalit on tulossa. Ja joka kerta, kun joku ilmoittaa äänestävänsä kokoomusta, keskustaa tai vaikkapa toista demariehdokasta, olen aina onnitellut hyvästä valinnasta. Valinnasta äänestää.

2 viikkoa

Nyt se sitten alkoi. Se viimeinen kaksiviikkoinen ennen vaaleja.

Koko kampanja on ollut valmistelua tätä loppuhuipennusta varten. Elokuusta asti on painettu hommia ja onhan se tuottanut tulosta. Huomenna menee 10 000 kontaktia rikki ja se on kyllä saavutus, kun on omilla jaloilla saatu aikaiseksi.

Antissa ei edelleenkään näy väsymyksen häivääkään ja se on ihan yhtä innoissaan vaalityöstä kun minäkin. Lauantaina tuli taas todistetuksi se, miten mukavaa se onkaan koko päivä viilettää. Espoonlahden markkinoille oli vanhempi rouvasihminen tullut vain ja ainoastaan tapaamaan Anttia, oli nähnyt ilmoituksen lehdessä.

Ja Tikkurilassa mummoarmeija tuli hakemaan nenäliinoja, kun olivat kerhossa kuulleet fiksusta nuoresta miehestä, joka puhuu järkeviä.

Viimeisiä fiksailuja tehdään kalenteriin, esitteet pistetään eteenpäin jakajille, nenäliinoja tarrotetaan minkä ehditään ja sitten se alkaa olla pelkkää luukutusta ja ihmisten tapaamista. Iltatöiksi jää nämä blogin ja Antin nettisivujen päivittelyt. Mutta kyllä nyt kaksi viikkoa menee vaikka päällä seisten.

Ja sitten onkin viikon talviloma. IHANAA!!!

Lasten työpäivä ja aikuisen

Talviloman jälkeen Mimosa palasi taas takaisin normaaliin päivärytmiin ja joka-amuiseen tarhaan kipittämiseen. Aina pidemmän poissaolon jälkeen on aamuisin vaikeaa. Nyt jostain syystä olikin helppoa ja itsekin kummastuin mistä nyt tuulee.

Meillä on aina samanlainen rituaali. Ovesta sisään, lapseen iskee laiskuus ja äidillä on kiire. Äiti hoputtaa riisumaan ja vilkuilee epätoivoisesti kelloa ja sen viisareita. Lapsi yrittää viimeiseen asti pitkittää yhteistä hetkeä. Yhdessä katsotaan kalenterista mitä on ohjelmassa, halataan ja toivotetaan hyvät tarha- ja työpäivät. Ikkunasta vielä vilkutetaan, että jää hyvä mieli molemmille. Vanhassa tarhassa oli mukava tulla, kun oli aikuinen ottamassa vastaan. Jos oli asiaa tai kuulumisia, oli helppo ne kertoa puolin ja toisin.

Nyt on isojen ryhmä, jossa on mukana vain viisi- ja kuusivuotiaita. Onkohan nämä lapset jo tarpeeksi isoja vain putkahtamaan ovesta sisään? Moni lastaan tuovista vanhemmista vain tyrkkäävät jälkikasvunsa ovesta sisään ja lähtevät pois. Ja tänään taas jäin ihmettelemään, miksi ihmeessä? Minä ainakin haluan varmistaa, ettei Mimosa jää yksin leikkien ulkopuolelle jo heti aamusta. Eikä se elämä ole siitä minuutista tai kahdesta kiinni, vaikka aina joskus siltä tuntuukin.

Käymme säännöllisin väliajoin keskustelua Mimosan kanssa siitä, miksi tarhassa pitää käydä. Olen yrittänyt selittää, että se on lasten työtä se leikkiminen ja tarhassa puuhastelu. Vaikeuksia tuottaa mummon eläkkeellä olo ja se, että mitäs se mummo sitten tekee työkseen. Ja miksei muka voi sinne mummolaan mennä hoitoon.



Kaikkine puutteinensa ja henkilöstövajauksinensa olen kunnallisen päiväkodin vahva kannattaja. En usko, että missään muualla lapsi oppii samanlaisia taitoja, niin motorisesti kuin henkisestikin. Jo nyt tarhassa on muodostunut vahvoja ystävyyssuhteita ja onpa se ensimmäinen ihastuskin löytynyt. Kotona keskustellaan siitä, miksi neekeri on haukkumasana ja siitä tulee tarhakaveri Hulalle paha mieli ja miksi Gerli ei osaa kunnolla suomea. Tai miksi jotkut pojat haukkuu sitä Moonikaa läskiksi. Enpä usko, että asioita tarvitsisi selittää, jos kotona lapsen kanssa kökkisi.

On totta, että nykyisessä päivähoitojärjestelmässä on kehittämisen varaa. Silti pitäisi muistaa kertoa myös niitä menestystarinoita. Niitä mukavia tarinoita toimivasta kunnallisesta palvelusta, jota on ilo käyttää.

Pullaa ja pulkkamäkeä

Sunnuntaina oltiin Sotungissa laskiaisriehassa, Antin juontokeikalla tukena. Tapahtuma oli Vantaan TUL:n järjestämä ja keräsi satoja ihmisiä. Vaikka Hakunilassa olen asunut yli kymmenen vuotta, en ole ikinä nähnyt yhtä paljon ihmisiä paikalla.

Mukavaa oli, kun aurinko paistoi ja lämmitti. Grillimakkara tuoksui hyvältä, vaikka makkaraa en kyllä olisi suostunut syömään. Ihanaa oli nähdä muutamia ala-asteelta asti tuttuja kavereita, joiden kanssa aina luvataan kyläillä ja "käydä lounaalla". Ja ikinä en saa aikaiseksi. Suurin osa asuu vielä Hakunilassa ja kylläpä olisi niin helppoa hypätä bussiin ja mennä kahville. Mutta ei. Aina sitä keksii itselleen tekosyitä jos jonkinlaisia.

Vaalitouhuihin on kyllä höyrähtänyt ihan täysin. Lähes 16 tuntia päivässä pyörii ajatukset vaalien ympärillä. Jos ei päivittele nettisivuja, kalenteria tai pyörittele talousasioita, kyttää lehtiä, nettiä ja telkkaria uusista uutisista. Kylläpä on elämä kaukana niiden koulukaverien elämästä.

Pitkästä aikaa olivat tytöt puhuneet baariin lähdöstä. Ja jos mulla ei oo sillon 17.3. mitään, olisin lämpimästi tervetullut. Eipä mulla sillon oo mitään...

Aika marginaalisen joukon sitä kuitenkin loppujen lopuksi tavoittaa, teki mimmosen kampanjan tahansa. Vaikka Antilla on kohta 7000 ihmistä plakkarissa, on se kuitenkin Uudenmaan mittakaavassa helvetin vähän. Toisaalta joko meidän mainokset lehdissä on isoja tai graafikko onnistunut luomaan oikean ilmeen, kun ihmiset muistavat ja tulevat kertomaan nähneensä mainoksen lehdessä. Semmonen tuntuu aina mukavalta, kun meidät on nähty.

Mimosa alkaa jo olla aika myrtsinä, ihmettelee eikö se Antti jo mene sinne eduskuntaan, kun alkaa tää vaalitouhu jo kypsyttää. Monesti se kuitenkin iltaisin ottaa omatoimisesti nenäliinapaketit ja tarrat esiin. Toisaalta hellyyttävää ja toisaalta peiliin katsomisen paikka. No, onneksi meitä on tässä perheessä kaksi aikuista. Ja ymmärtävät isovanhemmat.

Myrsky vesilasissa

Punainen Myrsky ja samalla Laulu Palaa -risteily on takana päin. Ja ihan hävettää sanoa, multa jäi työväenlaulut laulamatta.

TODELLA pitkästä aikaa pääsi nauttimaan toverien seurasta, ainakin kohtalaisesta ruuasta ja siitä, ettei puhelin soinut ja excel-taulukko kummitellut päivityksiään.

Pääsin myös osallistumaan Demarinuorten vaalikampanjan avaukseen, josta kyllä paikallinen media oli yllättävän vähän kiinnostunut. Pallot kädessä kuljimme pitkin Turun ostoskävelykatua ja kun megafonin ääni alkoi kuulua, innostuin. Jee, vaikka meitä ei ole kuin nelisenkymmentä, ainakin me pidetään meteliä. Mutta lyhyeen loppui innostus. Se megafoni olikin turkistarhauksen vastustajilla. Vaihdettiin silti parit flaijerit.

Tori oli hiljainen ja ihmisiä sai etsiä. Silti se kampanja on nyt virallisesti avattu ja innolla odotan tulevia telkkari- ja radiomainoksia.

Laivalla olisi ollut ohjelmaa, jos olisi ollut vastuuntuntoinen osallistuja ja kurkkaillut välillä sitä lärpäkettä, joka kuoressa lippujen mukana tuli. Uusi kokemus oli myös hytti autokannen alapuolella, siellä sikaosastolla. Tosin hyvät bileet siellä ainakin aamuyöstä oli. Tai siis niin ne muut kertoi.

Vesi maistui sunnuntaina kotimatkalla ja junassa oli mukava nollata mennyttä viikonloppua. Matkaseura oli mitä mahtavinta ja nyt jaksaa taas painaa nämä viimeiset viikot.

Antti oli viettänyt vissiin hiljaisen viikonlopun, koska puhelin lauloi ja hommia tuli koko viikonlopun edestä. Aamu alkoi nettisivujen päivittämisellä ja Kristallipallon äänestyksellä. Tästä se taas lähtee.

Pahasti kyllä vaikuttaa siltä, että se 19.3. alkava loma tulee tarpeeseen. Pitää nimittäin juhlia aika paljon, kävi niin tai näin.

Vaalitouhuilua

Oman blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, kaikki luppoaika kuluu nykyään Antin vaalitouhuja pyöritellessä.

Nää on ehkä mun neljännet eduskuntavaalit niin, että voin sanoa olevani tosissani mukana. Ja kyllä sitä on mukava huomata, että ihminen on oppiva eläin. Viime vaaleissakin tehdyt hölmöilyt on vielä mielessä ja niihin on osattu vähän paremmin ennakoitua. Edelleenkin on kampanjan varrella jäänyt paljon hampaan koloon seuraavaa kertaa varten.

Ja tulihan ne pakkasetkin. Mitäs se vaalikojulla seisoskelu olisi ilman kahta villakerrastoa lisättynä toppahousuilla ja nahkarukkasilla, joiden kanssa on todella näppärää jakaa niitä käyntikortteja.

Edelleenkin rintaani röyhistellen kuuntelen kehuja nenäliinojen näppäryydestä ja laatikoiden vähetessä täältä kotoa, alkaa kotikin näyttää jo taas kodilta. Tosin varastosta en puhukaan mitään.

Viime viikon lauantai oli taas hyvä esimerkki niistä oppimisen paikoista. Jos Antin kanssa kahdestaan kiertää ympäri Vantaata vielä Mimosaa perässä raahaten, ei aikataulujen pysyminen ole käytännössä mahdollista. Mukavaa silti oli ja tosiaan se 800 ihmistä saavutettiin kahdessa ja puolessa tunnissa. Mahtavaa.

Ja mä olen edelleenkin säästynyt niiltä jalkautumisen nurjilta puolilta, eli vastaan on tullut vain niitä ihmisiä, jotka kehuvat nuorta intoa ja osaamista. Ja kyllähän me näytetään hyviltä yhdenmukaisissa liiveissä ja hymyt naamalla. Jes!

Yhdet häät ja yhdet hautajaiset

Viikonloppuna haudattiin jo seitsemän vuotta sairaalan vuodeosastolla ollut Aino-tätini. Oikeastaan Aino-täti oli isotäti, se oli mummon sisko. 

Aino-täti on aina ollut vanha, niin kauan kun muistan. Se asui ennen 
terveyskeskukseen muuttoa Kalle-enon kanssa Hevossuolla, noin 25 kilsaa
Kiuruveden keskustasta. Ja sillä oli aina mustat kumisaappaat jalassa. Kun pikkutyttönä aloin maalla käymään, se oli jo yli 60. Se esitteli aina kaikki reseptinsä
ja lääkkeensä. Ja otti aamuisin hota-pulveria päänsärkyyn. Jossain vaiheessa päivää, kun se päätä alkaa kuitenkin 
särkemään.

Aino-tätin poika Erkki oli mun kummisetä ja kun Erkki-serkku kuoli 17 vuotta sitten
aivokasvaimeen, Aino-täti menetti elämänilonsa. Niinpä siis olen joutunut
seuraamaan lähinnä mummon kautta sitä taistelua, jota tätin kanssa on käyty.

Jokakesäisillä maallakäyntireissuilla olen taistellut itseni kanssa ja saanut purra
hammasta, kun Aino-tätiä ollaan käyty vuodeosastolla katsomassa. Itku on päässyt joka kerta, niin surulliseksi on mieli tullut. Vanhukset makaavat sängyissään, kun eivät poiskaan pääse.

Kerran päivässä pääsee katsomaan ikkunasta ulos. Kaikki ovat vaipoissa, kun
hoitajilla ei ole aikaa käyttää vessassa. Enpä ihmettele, että Aino-täti oli tyytyväinen viimeisenä iltanaan. Se tiesi etukäteen, että lähtö on lähellä ja oli helpottunut.

-----------------------------------------------------------------------------------

Tänään sain myös kutsun vuosisadan Matti ja Mervi -pariskunnan häihin. Tiesin, että kutsu oli ehkä odotettavissa, mutta nyt se on silti todistettavasti olemassa, Tessa ja Sami menee naimisiin. Onneksi olkoon vaan teille ja yrittäkää nauttia myös niistä järjestelyistä...

Bussikyytiä ja penninvenytystä

Kuljin bussilla töihin, niin yleensä aina aamuisin. Tänä aamuna oli bussi täynnä ja vein viimeisen paikan. Muutaman pysäkin päästä jo eläkeikään pääsyt rouva tuli kyytiin. Kukaan ei tehnyt elettäkään päästääkseen mummon istumaan. Pomppasin pystyyn ja tarjosin automaattisesti paikkaani. Mummo siunaili ratikkahalleille saakka, kuinka on niin mukavaa, että nykypäivänä vielä löytyy nuoria, jotka osaavat käytöstapoja. Mä olin itekin hämmentynyt. Eikö ihmiset sitten oikeesti enää toimikaan maalaisjärjen mukaan?

**********************************************

Muutama kuukausi sitten jonotin Prisman kassalla. Kiinnitin huomiota jonossa edellä olevaan 40v naiseen, joka pelokkaana tarkkaili kassan summaa. Ja niinhän siinä kävi, että 30 senttiä jäi puuttumaan. Nainen tuskaili naama punaisena mitä ottaisi pois, kaikki oli kuulemma tarpeellista. Kaivoin lompakon ja annoin puuttuvan rahan. Nainen kiitteli kymmeneen kertaan ja kassan täti antoi muovikassin ilmaiseksi. Oli kuulemma harvinaislaatuista tämä tällainen käytös.
Ihme homma.

**********************************************

Joulun alla mietin paljon hyväntekeväisyyttä, ympäristönsuojelua ja sitä kuuluisaa maailmanpelastusta. Kun tajuaisi omassa päässä, että ehkäpä se todellakin on ne pienet teot, jotka asioita vie eteenpäin. Jospa ottaisi taas käyttöön sen yhden teon päivässä. Eipä niitä kai niin hirveän vaikeaa ole löytää ja tehdä.

Vihdoinkin lunta

Ja toivottavasti sitä on vielä huomennakin ja ylihuomenna.

Viikonloppu meni siivotessa ja miten ihanaa olikaan, kun sitä lunta vihdoinkin alkoi sataa. Lauantaina piti lähteä kävelyllä, että Mimosa pääsi liukurin kanssa mäkeen. Meidän pihoilla, kun sitä oli niin vähän, että muutamalla laskulla sai hiekat esiin.

Lumiukkojakin lapset pyörittelivät parkkipaikkaa vahtimaan.

Ja kun tuli lumi, tuli myös Mikko Alkio Vantaan Sanomiin. Ja varmaan se on muissakin lehdissä mainostanut. Mainoksen ideana oli "Pitääkö myös pääministerin tulla SAKsta, presidentti on jo sieltä? Ja kylläpä mieltä lämmitti, kun tyyppi (olmikos se oli?) on ymmärtänyt jutun idean.

Uskomatonta, miten Vanhanenkin jaksoi vänkyttää kepulaisista SAKn jäsenistä? Missä ne kaikki sitten on? Miksi ne kaikki ammattiliittojen johtopalleilla olevat ihmiset ei ole kepulaisia? Voiskohan mitenkään johtua siitä, että niitä kepulaisia on sittenkin aika vähän. Ja ne työreformin sivut kummittelee siellä komerossa...

Viimeiset kolme päivää olen heilunut mopin varressa ja puunannut kotia. Miten nopeasti sitä vieroittuukaan tästä rakkaasta tietokoneen kapistuksesta. Ja näistä blogeista. Onneksi.

Ei tippa tapa

Töissä kuuntelen koko päivän radiota. Ja, varmaankin radion hinnan takia, vain yksi kanava kerrallaan kuuluu ilman suhinoita. Tällä viikolla se kanava, joka on sattunut kuulumaan, on suoltanut tunnista toiseen tipatonta tammikuuta.

Hakaniemi työpaikkana on aiemminkin antanut aihetta ajatella omaa alkoholinkäyttöä, siellä kun olisi seuraa aina tarjolla. Monesti olenkin todennut, että on hyvä kun on pienen lapsen äiti. Voi kieltäytyä helposti kaikista ylimääräisistä reissuista vain syyttämällä lasta tai sitä lasten hoitoa.

Mitä se sitten onkaan sille raavaalle miehelle, jota toverit höykyttää tossun alla olosta, jos Juttari ei kiinnosta. Kaikki tietävät ainakin muiden suusta kuultuna "pitkät ja kosteat lounaat", jossa asiat sitten sovitaan. Tai ne "yhdet" työpäivän jälkeen.

Ja kun touhua on jatkunut vuosia, tulos on nähtävissä. Suurimman osan liittojen toimitsijoiden, mutta myös toimistotyöntekijöiden henkilökohtaisiin koulutus- ja oppimissuunnitelmiin pitäisi lisätä liikkumisen ja oikein syömisen ja juomisen opetteleminen.

Hakaniemeen tulo toi minulle melkein kymmenen kiloa lisää, enkä varmasti ole ainoa. Mitä ihmettä siis pitäisi tehdä? Kyse on kuitenkin vallitsevasta toimintatavasta eikä vain henkilökohtaisesta valinnasta.

Juttarin keittiöstä kielletään voi, kerma ja ne rasvaiset pizzajuustot. Joululounaille ja työntekijöiden läksiäisiin porkkanamehua drinkkilasiin, naposteltavaksi kukkakaalia ja ruuaksi kasvissosekeittoa. Kokouksiin syötäväksi vain hedelmiä ja näkkileipää ilman voita. Kahvin kanssa vain kevytmaitoa. Juttariin pakolliset jumppatuokiot tunnin välein. Ja maailma pelastuu...